Itseensä tyytyväinen pääministeri
Kymmenvuotiseen pääministerikauteensa keskittyvissä muistelmissaan Göran Persson kertoo mm. miten Ranskan presidentti Jacques Chiracilla oli EU:n Kööpenhaminan huippukokouksessa 2002 mukanaan Nokian kännykkä, joka Perssonin mielestä ei ollut kovin uusi ja jota kulmikasta kapinetta sitä paitsi säilytettiin naurettavassa nahkakukkarossa. Anna Lindh oli silloin esitellyt presidentille ylpeänä viimeistä mallia olevan kauniin ja sulavan Ericssoninsa ja kutsunut Chiracin Nokiaa mummopuhelimeksi. Chirac oli ihastellut ruotsalaiskännykkää ja puolessa tunnissa Persson oli järjestänyt hänelle upouuden Ericssonin. Presidentin avustajat kuitenkin huomasivat, että känny tunnisti pohjoismaisten kielten lisäksi vain englannin, ja Persson lupasi korjata tämänkin, mutta kun Chirac jo kärsimättömästi kyseli uuden vempaimensa perään ja hänelle kerrottiin tilanne hän närkästyneenä ilmoitti, että ”I am an internationalist” ja että hänelle kelpaa englanninkielinenkin laite. Omasta internationalismistaan huolimatta Persson kertoo iloinneensa Anna Lindhin kanssa tästäkin suomalaisista saadusta maaotteluvoitosta.
Anekdootti kannattaa mainita siksi, että se on toinen niistä kahdesta kohdasta, joissa Suomi ylipäätään mainitaan naapurin entisen pääministerin muisteluissa. Ensimmäinen kohta on se heti kirjan julkistamistilaisuuden jälkeen Suomessakin otsikoihin yltänyt kuvaus Perssonin ja Paavo Lipposen kivuliaasta suhteesta, joka kulminoituu siihen, että vain Etelä-Afrikan presidentin Mandelan väliintulo Cardiffin kokouksen vessajonossa esti Lipposta turvautumasta nyrkkeihin selvittääkseen välinsä Perssonin kanssa. En ollut paikalla Cardiffissa, mutta olen kuullut tapauksesta kohta sen jälkeen ja ollut todistamassa aika monia muitakin ”läheltä piti” pohjakosketuksia naapurimaiden pääministerien kanssakäymisessä, joiden jälkeen molemmat ovat vuorollaan tulleet valittamaan minulle miten tyhmiä toinen oli puhunut tai käyttäytynyt muutoin sopimattomasti.
Lipposen ja Perssonin huonoon henkilökemiaan vaikutti se, että molemmat olivat asioita itselleen keskittävinä, tiukasti langat käsissään pitävinä ja kritiikkiä huonosti sietävinä johtajina luonteeltaan liian samankaltaisia mahtuakseen samaan tilaan. Toisaalta sikäli kun tila oli sosialidemokratia niin he sijoittuivat sen aika lailla vastakkaisiin nurkkiin. Kirjassaan Persson erityisesti valittaa sitä, että Ruotsin porvarit mielellään käyttivät Lipposta hyväkseen kampanjoinnissaan Perssonia vastaan, joskin lisää ettei tiedä oliko Lipponen tästä edes tietoinen.
Mutta yhtä sivua enempää ei Persson Lipposelle eikä Suomellekaan uhraa. Persson päinvastoin mainitsee halunneensa markkeerata maailman muuttumista sillä, että teki ensimmäisen pääministerivierailunsa Viroon eikä Suomeen, kuten tapana aiemmin on ollut. Samalla on kuitenkin todettava, että vaikka Suomi ei Perssonin horisontissa erityisemmin rekisteröitynyt oli yhteistyö maittemme välillä myös hänen pääministerikautenaan läheistä ja asiallista, mistä Perssonin kauden kaikki kolme ulkoministeriä erityisesti pitivät huolta.
Persson on taustaltaan hyvin perusruotsalainen ja perisosialidemokraattinen medelssvensson, joka vaatimattomista oloista lähtien sai työläistaustaisen perheensä nuorimmaisena mahdollisuuden opintielle. Hänestä tuli jo varhain puolueaktiivi, 26-vuotiaana Katrineholmin kunnallisjärjestön puheenjohtaja ja vuonna 1979 30-vuotiaana alkaneen ensimmäisen kansanedustajakautensa jälkeen Katrineholmin kunnallispomo, josta tehtävästä Ingvar Carlsson kutsui hänet 40-vuotiaana ensin kouluministeriksi ja sosialidemokraattien palattua kolmen vuoden opposition jälkeen hallitukseen vuonna 1994 finanssiministeriksi. Siltä paikalta hän kaksi vuotta myöhemmin nousi Carlssonin seuraajaksi puoluejohtajana ja pääministerinä.
Ruotsin talous oli 90-luvun puolivälissä melkein yhtä kuralla kuin Suomenkin ja myös Ruotsin hallitus joutui tekemään rajuja ja hallituksen sosialidemokraattisia kannattajia kurittavia säästöleikkauksia. Niiden avulla Ruotsin julkisen talouden tasapaino ja investointien luottamus palautettiin, mutta toisin kuin Suomessa uudelleen saavutettua liikkumatilaa ryhdyttiin heti käyttämään rapistuneiden palvelujärjestelmien ja Ruotsin koko hyvinvointivaltiomallin vahvistamiseen eikä enempien veronalennusten toteuttamiseen.
Valitsijat ensin rankaisivat hallituspuolueena nipin napin jatkamaan kyenneitä demareita vuoden 1998 vaaleissa ja neljä vuotta myöhemmin palkitsivat puolueen asemat osittain palauttaneella voitolla vuoden 2002 vaaleissa. Mutta omaa enemmistöä ei sosialidemokraateilla ollut, vaan he nojasivat koko Perssonin pääministerikauden ajan useimmiten vasemmisto- ja ympäristöpuolueiden tukeen, mutta asiakohtaisesti joskus myös keskustan tai muiden porvarillisten pikkupuolueiden tukeen. Blokkijaon ylittävä politiikka loppui siihen, kun porvaripuolueet kaksi vuotta ennen vuoden 2006 vaaleja sopivat yhteisen rintaman muodostamisesta sosialidemokraatteja vastaan. Kirjassa on runsaasti näistä Perssonin käymistä puolueneuvotteluista kertovia ja niiden osallistujien arviointeja sisältäviä jaksoja.
Vuoden 2006 vaalien lähestyessä Persson oli jo väsynyt ja antaa kirjassaan selvästi ymmärtää, että olisi luovuttanut ohjakset ulkoministeri Anna Lindhille ellei tätä olisi murhattu. Se mitä hän ei sano on, että useimmat tarkkailijat ovat sitä mieltä, että sosialidemokraatit jatkaisivat edelleenkin hallituksessa jos pääministerinvaihdos olisi toteutunut. Kyllähän Perssonkin pitkin matkaa myöntää tehneensä joitain virhearviointeja – useimmiten tosin luonteeltaan sellaisia, että hän ei ajoissa puuttunut muiden virheisiin – mutta kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin itseensä ja aikaansaannoksiinsa tyytyväisen miehen kertomus, jossa hän jää vain harmittelemaan sitä, että vuoden 2006 vaalit tulivat pikkuisen liian aikaisin, kun sosialidemokraatit olivat jo jälleen kerran toipumassa kannatuksensa notkahduksesta.
Kirja myös kertoo miten Perssonin mielenkiinto ajan myötä suuntautui yhä enemmän kansainvälisille areenoille. Hän kertoo laveasti kansainvälisistä aikaansaannoksistaan EU:ssa ja sen ulkopuolella, mikä onkin hyvä sillä monelta itsekin näissä prosesseissa mukana olleelta olisi muuten jäänyt ymmärtämättä, miten vaikutusvaltainen Perssonin johtama Ruotsi todella olikaan.
Joulukuu 2007
