Kekkonen ja neuvostojohto
Presidentti Urho Kekkosen viimeisellä Moskovan vierailullaan marraskuussa 1980 käymät viralliset keskustelut NKP:n pääsihteerin Leonid Brezhnevin kanssa olivat kaikkiaan eriskummallinen tapahtuma, jota päämiesten avustajat jännittivät puolin ja toisin. Brezhnev oli jo vanha, sairas ja pitkälle dementoitunut mies, joka vaivoin ja takellellen kykeni lukemaan hänen eteensä paperille kirjoitetut vuorosanat. Kaikki jäykistyivät yllättyneinä, kun vaivalloisen keskustelun päätteeksi Brezhnev kuitenkin yllätti käsikirjoitukseen kuulumattomalla kysymyksellä. Halusiko pääsihteeri palata Karjalan-asiaan, yhteisiin sotaharjoituksiin vai mihin? Brezhnevin oma asia oli kuitenkin vetoomus: ”Myykää meille enemmän Viola-juustoa!”.
Mutta kovin paljoa kummoisempi ei ollut Kekkosenkaan suoritus pöydän toisella puolella, vaikka suomalaisten helpotukseksi presidentillä oli parempi päivä eikä hän sotkeutunut papereihinsa kuin kaksi kertaa. Viralliset illallisetkin hän kesti paremmin kuin isäntä, joka jo vajaan tunnin jälkeen talutettiin kyynärpäistä tukien juhlasalista. Asiaan kuitenkin kuului, että tällaiset ongelmat pimitettiin huolellisesti puolin ja toisin julkisuudelta. Kansat molemmissa maissa olivat kuitenkin jo jonkin aikaa nähneet, että pysähtyneisyyden kauden johtajat olivat useimmiten vain fyysisesti läsnä tilaisuuksissa.
Kekkosen ja neuvostojohdon kanssakäymistä ei kuitenkaan voi arvioida vain viimeisten vuosien perusteella. Kekkonen oli parhaimmillaan suvereeni idänsuhteiden hoitaja – suomalaisen demokratian kannalta liiallisessakin määrin – ja hän oli pystynyt luomaan ainoana länsimaisena poliitikkona hyvät ja lämpimät henkilökohtaiset suhteet aikaisempaan neuvostojohtaja Nikita Hrustheviin, minkä vuoksi tämän syrjäyttäminen oli myös Kekkoselle kova isku. Vähitellen asemansa vakiinnuttaneen ja valtakautensa lopulla muutaman läheisensä kanssa jo hyvin itsevaltaiseen asemaan yltäneen Brezhnevin kanssa Kekkonen ei koskaan saanut mitään erityisen henkilökohtaista suhdetta rakennetuksi. Paljon pääsihteeriä läheisempi Kekkoselle oli pitkäaikainen pääministeri Kosygin, jonka kanssa voidaan puhua jo henkilökohtaisesta ystävyydestä, joka huipentui heidän yhdessä vuonna 1969 tekemäänsä parinsadan kilometrin patikkaretkeen Kaukasuksella.
Kosygin ja Brezhnev olivat hyvin erilaisia. Jos Kosyginia leimasi aito vaatimattomuus, asioihin paneutuminen ja uutteruus, niin Brezhnevin hallitsevat ominaisuudet olivat mukavuudenhalu, sentimentaalisuus ja turhamaisuus. Pysähtyneisyyden ajan puolueapparaatti preferoi Brezhnevin tyyliä ja Kosyginin asema heikkeni koko ajan, kuten Brezhnevin lähipiiri halusi. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen on saatu paljon uutta tietoa – vähemmän tosin arkistoista kuin muistelmista – joka valaisee tätä suhdetta mielenkiintoisella tavalla.
Urho Kekkosen aikana presidentin adjutanttina jonkin aikaa toiminut, sittemmin useiden suomalaisyritysten palveluksessa idänkauppaan erikoistunut Esa Seppänen on jatkanut eläkeläisenä aloittamaansa tutkijanuraa väitöskirjanakin hyväksyllä Urho Kekkosen, Leonid Brezhnevin ja Aleksei Kosyginin keskinäisiä suhteita käsittelevällä tiiliskivitutkimuksella. Mitään uutta tai mullistavaa ei kirjassa tuoda esiin. Sen vahvuudet ovat inhimillisten tekijöiden kuvauksissa, jotka perustuvat suureen joukkoon haastatteluja, heikkoudet poliittisessa analyysissä ja valikoivassa lähdekritiikissä. Seppänen arvostelee useissa kohdin ihan perustellusti Lasse Lehtisen, Hannu Rautkallion tai Jukka Seppisen tutkimustuloksia, mutta niissäkin kohdin häntä siivittää enemmän varaukseton ihailu Urho Kekkosta kohtaan kuin tieteellinen analyysi ja hän sortuu samaan mistä muita arvostelee antaen omien mieltymystensä ohjata lähteiden käyttöä ja tulkintaa.
Joulukuu 2007
