Snellmanin juhlavuoden satoa
J.V.Snellmanin syntymän kahdessadas juhlavuosi tuotti suuren määrän uutta jo eläessään suurmieheksi kohotetun Snellmanin henkilöä, toimintaa ja ajatuksia valottavaa kirjallisuutta. Tämän tuotoksen kevyempään antiin kuuluu Helsingin yliopistossa historiantutkijana työskentelevän Marja Jalavan teos. Keveys on tässä vain kirjaimellista, sillä 357-sivuinen kirja on helppo- ja nopealukuisempi kuin monet vanhat ja uudet tuhatsivuiset ja moniosaiset Snellman-teokset, sankarin omasta tuotannosta puhumattakaan, mutta muutoin kuuluu Snellman-kirjallisuuden parhaimmistoon. Vaikka Jalavakin käy kirjassaan Snellmanin elämänvaiheet kohtuullisen kattavasti lävitse, on se virkistävä teos ennen kaikkea niille, joilla ei ole tarvetta tietää kaikkia yksityiskohtia Snellmanin elämästä tai jotka aiemmin ovat niistä kertoviin teoksiin tutustuneet vaan jotka haluavat Snellmanista sellaisen tämän päivän näkökulmasta kirjoitetun tiiviin ja ymmärrettävän arvion, jossa suurmiehen pimeät puolet ja heikkoudetkin tuodaan esille.
Snellman oli tunnetusti kiivasluontoinen ja saattoi rusikoida toisinajattelijoita yhtä ankarasti kuin Paavo Lipponen parhaimmillaan. Hänen yhteiskunnallinen katsomuksensa oli sekoitus radikaalia reformismia ja jyrkkää konservatiivisuutta. Kommunistiksikin käsite ei tuolloin vielä tietenkään tarkoittanut samaa kuin myöhemmin epäilty Snellman ei kuitenkaan ollut demokraatti saatikka vallankumouksellinen, vaan ylhäältä johdetun reformismin ja hierarkkisen yhteiskunnan kannattaja. Hänen naisnäkemyksensä oli patriarkaalisen vanhoillinen ja kun hänet lopulta valtiovaraintoimituskunnan päälliköksi senaatissa nimitettiin oli hänen oman aikansa taloudellista uusliberalismia edustanut finanssipolitiikkansa katastrofaalista.
Snellmania juhlitaan edelleen 1860-luvun rahareformin ja Suomen oman markan isänä. Tästä reformista Jalava kirjoittaa, miten ”mukaan mahtui kuitenkin paljon tarpeetonta inhimillistä kärsimystä, joka todennäköisesti olisi voitu toisenlaisin järjestelyin välttää. Rahareformin ansiosta Snellman sai sittemmin kuvansa sadan markan seteliin ja patsaan Suomen Pankin eteen, mutta muistaa sopii myös niitä hänen tuhansia unohduksiin painuneita maanmiehiään, joiden selkä nahasta uudistus revittiin”.
Vielä kauhistuttavampia aikoja koettiin suurina nälkävuosina, jolloin 150 000 suomalaista menehtyi nälkään tai nälän heikentämänä tauteihin. Kuitenkin Mikkelin kuvernööri kirjoitti Snellmanille syksyllä 1867, miten ”avunanto saa aikaan apatiaa ja laiskuutta ja vain ankara nälkäkuuri pakottaa rahvaan pitämään huolen asioistaan ja säästämään. Toivon, että nyt ankaraksi yltyvä nälkäkuuri opettaa monia asioita, ja jos näin käy, ei haittaa, vaikka muutamia kymmeniä vetelyksiä kuoleekin nälkään.” Tämän valtaeliitin keskuudessa yleisen näkemyksen jakoi ilmeisesti Snellmankin, joka ei tällaisia näkemyksiä protestoinut ja joka senaattorina vastasi nälkäkatastrofia syventäneestä politiikasta.
Marja Jalavan kirja ei kuitenkaan ole mikään syytöskirjelmä Snellmania vastaan, vaikka se käsittelee myös näitä harvemmin muistettuja piirteitä Snellmanista ja hänen politiikastaan. Se on päinvastoin hyvinkin tasapainoinen ja ymmärtävä ja korostaa aivan oikein miten myös Snellmania on arvioitava oman aikansa taustaa vasten. Kiitoksen ansaitsee myös se, miten Jalava loppuluvussa käsittelee taistelua Snellmanin perinnöstä ja sitä miten ja minkälaisiin tarkoituksiin sitä eri aikoina on käytetty.
lokakuu 2007
