I väntan på Diktonius
Elmer Diktonius ei ollut vielä iältään vanha mies kun hän 65-vuotiaana kuoli syyskuussa 1961, mutta runoilijana nuorena kukoistanut Diktonius oli menettänyt enimmän luomisvoimansa ja -vimmansa jo paljon sitä ennen. Viimeiset vuodet hän eli Alzheimerin ja alkoholismin nujertamana Nikkilän sairaalassa. Nuori Diktonius opiskeli musiikkia ja halusi säveltäjäksi ja olisi kenties siinäkin menestynyt kohtuullisesti, ellei olisi ensimmäisen runokokoelmansa Min dikt ilmestymisen jälkeen kokonaan omistautunut kirjoittamiselle.
Diktoniukseen vaikutti suuresti Otto Wille Kuusinen, joka vuonna 1915 oli hakeutunut Diktoniuksen musiikin teoriantunneille oppilaaksi ja jonka kanssa hänellä syntyi intensiivinen ja älyllinen suhde. Se myös jatkui ahkerana kirjeenvaihtona sen jälkeen kun Kuusinen joutui kansalaissodan jälkeen lähtemään Neuvosto-Venäjälle. He tapasivat myös sinä aikana, kun Kuusinen vuonna 1919 oleili Suomessa maanalaisesti, mutta silloinkin heitä yhdisti enemmän estetiikka kuin politiikka. Ja vaikka Diktoniuksella oli lyhyt kausi jolloin hän olisi ollut valmis lyömään alas koko vanhan maailman, ryhtyi hän jo varhain 20-luvulla avustamaan sosialidemokraattista Arbetarbladet-lehteä säännöllisesti ja lehden päätoimittajasta, SDP:n kansanedustajasta Axel Åhlströmistä tuli hänelle yhtä tärkeä tukija ja opastaja kuin mitä Kuusinen oli ollut. Diktonius oli myös mukana kahdessa modernistisessa aikakauslehtihankkeessa ensin Ultrassa ja myöhemmin 20-luvulla Quesagassa. Kumpikin lehti kuoli pois jättäen jälkeensä legendaarisen maineen, mutta vain vähän lukijoita.
Vakiinnuttuaan Diktonius oli kahdesti naimisissa, mutta sitä ennen hänellä oli kiihkeitä suhteita ainakin Lydia Stahlin ja Salme Pekkalan kanssa. Naissuhteisiin liittyi myös erikoislaatuinen tapaus, kun Salmen ystävä Mary Rhodes Moorhouse – joka sittemmin avioitui Salmen ensimmäisen puolison Eino Pekkalan kanssa – lähti kesäkuussa 1923 vuokraamallaan lentokoneella Lontoosta Tukholmaan, jonne hän jäi koneen jatkaessa lentäjän kanssa Helsinkiin hakemaan Diktoniusta, joka kuitenkin kieltäytyi lähtemästä koneen mukana. Oliko episodissa kyse rakkaudesta, rahasta vai politiikasta – Mary Moorhouse oli myös komintern-kuriiri – ja missä sekoitussuhteessa jää Donnerilta selvittämättä (kuten minultakin, kun koetin sitä omaa kirjaani varten selvittää).
Jörn Donnerin elämäkertaa Elmer Diktoniuksesta on odotettu pitkään. Niin pitkään, että Donner joutuu lievästi kiusaantuneena torjumaan epäilyn, että hänen vuosikymmeniä vireillä ollut projektinsa olisi ollut jonkinlainen este muille Diktoniuksesta kiinnostuneille kirjoittaa hänestä. Muodollisesti ottaen ei, sillä Donner perustaa kirjansa julkisiin arkistoihin, jotka ovat koko ajan olleet kaikkien käytettävissä, mutta tosiasiassa on varmaan monia, jotka ovat tästä projektista tietoisina jättäneet Diktoniuksen rauhaan.
Donnerin kirja on epäilyksettä kattavin tähän saakka Diktoniuksesta tehty analyysi ja myös erinomaisen sujuvasti kirjoitettu kertomus Diktoniuksesta ja hänen elämästään ja kirjallisesta tuotannostaan. Donner itsekin ehti 18-vuotiaana vuonna 1951 tutustua Diktoniukseen, jonka kanssa oli sitten kohtuullisen paljon tekemisissä. Siten on perusteltua ja luontevaa, että kirjassa on mukana myös paljon Donnerin henkilökohtaista Diktonius-suhdetta valaisevaa aineistoa. Donner ei kuitenkaan olisi Donner ellei hän myös tätä laajemmin koko ajan liittäisi kertomukseensa omia havaintojaan ja mielipiteitään kulttuurista, historiasta ja yhteiskunnasta sekä kertoisi omista kokemuksiaan paljon yli ja ohi sen mitä ahtaasti ottaen liittyy Diktoniukseen ja hänen aikaansa. On makuasia, pitääkö tätä kirjaa rikastavana vai sen tekijää häiritsevästi korostavana piirteenä. Donnerin mielipiteisiin on koko ajan mahdollista tutustua muuallakin hyvin usein ja hyvin erilaisissa yhteyksissä. Kun Donner kertoo googlanneensa 32 000 osumaa nimelle Elmer Diktonius ja 134 000 Jörn Donnerille tosin minä sain tätä kirjoittaessani Diktoniuksesta 44 000 ja Donnerista 96 000 osumaa niin ymmärtää niitäkin, joiden mielestä näiden suhdetta kirjassa olisi vähän enemmän voinut painottaa vanhemman kirjailijan puolelle.
Jossain vaiheessa Donner on elätellyt myös ajatusta tehdä Diktonius-työstään väitöskirja, mutta se kaatui hänen mukaansa opintoviikkovaatimuksiin. Varmaan myös ajatus siitä, että väitöskirja olisi pitänyt dokumentoida oli lisäsyy luopua aikeesta. Niinpä Donner pääsee nyt kirjoittamaan kirjansa viimeisessä kappaleessa: ”Joku varmasti kaipaa alaviitteitä, selityksiä, kirjallisuusluetteloita etc etc ad nauseam. Ne kirjat saa joku toinen tehdä”.
Toki kirja tällaisenaankin ilman lähdedokumentointia tai edes lähdeluetteloa on tutkimuksellisesti kelvollisempi kuin useimmat kirjallisuushistorian väitöskirjat. Ymmärrän hyvin, ettei Donnerin aika ja kiinnostus riittänyt tähän vaivannäköön, mutta dokumentoinnin halveksiminen on kuitenkin turhaa snobbailua.
Lokakuu 2007
