Tiiliskivi tiiliskivien kirjoittajasta
Eläköityneen tamperelaisprofessorin Yrjö Varpion kirja Väinö Linnasta ei ole ensimmäinen ja tuskin myöskään viimeinen Tuntemattoman ja Pohjantähden tekijästä kirjoittu teos, mutta voi hyvin jäädä yksien kansien välissä perusteellisimmaksi Linna-esittelyksi. Selvitetyksi eivät tule vain Linnan oman elämän vaiheet ja se, miten hänen kirjansa ovat syntyneet, vaan ennen muuta kirjojen saama vastaanotto ja niiden merkitys. Aineistoa ja näkökulmia on tarjolla kenties liiankin kanssa, ja voi ihmetellä, miten Varpio olisi urakastaan selvinnyt jos Linna ja hänen perikuntansa eivät olisi hänen kirjeenvaihtoaan ja muuta kirjallista jäämistöään hävittäneet. Hyvää kirjassa silti on, ettei ihminen Väinö Linna Varpion käsittelyssä jää instituutio Väinö Linnan musertamaksi.
Linnan ansioita kirjailijana voi arvioida ja arvottaa, mutta hänen asemansa määrittäminen niiden perusteella Suomen kirjallisuudenhistoriassa on jokseenkin mahdotonta. Näin siksi, että hänen tuotantonsa merkitys omassa ajassaan suomalaisten historianhallinnalle ja itseymmärrykselle on joka tapauksessa kasvanut suuremmaksi kuin mihin hän vain kirjallisten ansioittensa perusteella olisi yltänyt, mikä toteamus ei sisällä jälkimmäisten minkäänlaista väheksyntää.
Varpion teos muistuttaa siitä, ettei Linna koskaan ollut yksiselitteisesti kiitetty kirjailija. Toini Havu – jota harva tuskin muistaa muusta kuin Tuntemattoman tylystä teilauksesta Helsingin Sanomissa – ei ollut ainoa Linnaan happamasti suhtautunut kriitikko. Linnan kohtaama kritiikki – kuin myös kannustus – tuli hyvin erilaisilta suunnilta. 50-luvun modernistit (Anhava, Lounela ym., mutta myös Arvo Salo) suhtautuivat Linnaan pilkallisesti, monet isänmaallis-oikeistolaiset kenraalit ja pienemmät upseerit pitivät häntä Suomen kunniakkaan armeijan pilkkaajana, ja alunperin myös kansandemokraateilla oli vaikeuksia kiitellä Linnaa.
”Vuosituhannen lopun tunnettu mediapatriootti” Adolf Ehrnrooth teroitti panssarirykmenttinsä upseeristolle puhuttelussa, että Tuntematon sotilas oli ”pilkkakirjoitus Suomen armeijasta”. Kaikki upseerit eivät alun alkaenkaan ajatelleet näin, eikä kestänyt kauankaan, kun kirja otettiin jo kadettikoulun oppimateriaalin joukkoon. Alkuperäisiin Linnan kiittäjiin kuului hivenen yllättäen myös V.A. Koskenniemi (jolla oli oma kanansa kynittävänä Linnaa vierastaneiden modernistien kanssa) ja Kauko Kare. Pohjantähden aikoihin Kare oli jo livennyt Linnan tukijoukoista, joihin taas Arvo Salo liittyi kun Linnasta vähitellen tuli suomalaisen sosialidemokratian (puolueeseen kuitenkin sitoutumaton) kunniakirjailija.
Vuosikymmenten tuoman etäisyyden valossa Linnaan liittyneet kirjasodat alkavat tuntua väljähtäneeltä historialta, mutta sen perusteella ei kuitenkaan kannata aliarvioida niiden merkitystä ja pysyvämpää vaikutusta. Nykymaailmassa on vaikea uskoa, että mikään kirjallinen tuote enää voisi vaikuttaa yhtä voimakkaasti ja pysyviä jälkiä jättäen kuin mihin Linna kirjoillaan kykeni.
Linna ei koskaan saanut kirjallisuuden nobelia, vaikka sitä aikanaan hehkutettiin yhtä voimakkaasti kuin Ahtisaaren toistaiseksi saamatta jäänyttä rauhan-nobelia. Tämän pitäminen suurena vääryyteenä on kuitenkin suhteetonta. Vaikka Linna käännösten määrän ja niiden painoslukujen perusteella kuuluu maailmankirjallisuuteen, oli hän sittenkin niin suomalainen ja suomalaiseen todellisuuteen sitoutunut kirjailija, etteivät edes paremmat käännökset olisi häntä nobelistien panteoniin nostaneet. Vain Ruotsissa Linna ylsi läheskään samanlaiseen maineeseen (ja painoksiin) kuin Suomessa, kiitos Nils-Börje Stormbomin työn Tuntemattoman sotilaan ruotsintajana ja muutoinkin Linnan väsymättömänä agenttina. Ruotsi oli tietysti myös se maa Suomen ulkopuolella, jossa suomalainen sosiaalinen todellisuus Linnan kuvaamana oli helpoimmin ymmärrettävissä.
tammikuu 2007
