Keskustan linjakamppailut
Maalaisliitto-keskustan historiankirjoitus on edennyt entiseen tiiliskivien tuotantotahtiin nyt viidenteen osaansa. Ajanjakso käy laajasti yksiin Johannes Virolaisen pitkän puoluejohtajakauden kanssa, joka alkoi Kouvolan puoluekokouksessa v. 1964 Virolaisen voittaessa täpärässä äänestyksessä edellisen puheenjohtajan V.J. Sukselaisen ja päättyi istuvan puheenjohtajan lähes yhtä täpärään tappioon Paavo Väyryselle Turun puoluekokouksessa v. 1980. Puolueen johtoon Virolainen nousi K-linjan tukemana, siitä hän lähti K-linjan kaatamana.
Kirjan otsikkona Virolaisen aika on muodollisesti oikea, mutta se ei tarkoita sitä, että puolue olisi tämän ajan ollut hänen hanskassaan ja hänen näköisensä. Niin vahva persoonallisuus kuin Virolainen olikin, ei hän koskaan ollut kiistaton johtaja omassa puolueessaan. Päinvastoin: Virolaisen kauden alku oli kolmen tohtorin valtataistelua ja loppu kahden tohtorin ja yhden tulevan sellaisen. Virolainen ja Ahti Karjalainen olivat koko kauden keskeiset hahmot, alkupuolella syrjäytetty Sukselainen oli vielä kolmantena pyöränä, mutta hänet korvasi jo kohta eduskuntaan v. 1970 noustuaan nuori ”tahtopoliitikko” Paavo Väyrynen. Näiden lisäksi taustavaikuttajana toimi koko ajan maalaisliiton riveistä presidentiksi noussut neljäs tohtori Urho Kekkonen.
Ns. presidenttipeli hallitsi lähestulkoon koko aikakautta. Kirja huipentuu keskustan ylimääräiseen puoluekokoukseen syksyllä 1981, jossa Virolainen löi selvästi K-linjan ja koko puolueen johtoeliitin tukeman Ahti Karjalaisen presidenttiehdokasasettelussa. Kaikki tätä edeltäneet kähminnät ja taistot on Isohookana-Asunmaan tekstissä käyty kiitettävän avomielisesti ja osin uuvuuttavuuteenkin saakka yksityiskohtaisesti lävitse. Tuonaikaisen valtataistelun asetelmat ja tapahtumien kulku on tietysti ollut pääpiirteissään jo omana aikanaankin tunnettu, mutta en silti olisi osannut aavistaa, miten ryhmäkuntaisesti organisoitua keskustan johtaminen oli. Ns. K-linjan toiminta muistuttaa järjestäytymisasteeltaan ja menettelytavoiltaan SKP:n silloisen taistolaisvähemmistön toimintaa. Uutta ei ole se, että K-linja ja SKP:n vähemmistö pelasivat yhteen politiikassa erityisesti presidenttikysymyksen merkeissä, mutta kylläkin se, että tätä varten oli olemassa myös säännöllisesti kokoontunut keskustelupiiri, jossa istuivat mm Eino Uusitalo, Paavo Väyrynen, Matti Kekkonen, Eino S. Repo, Urho Jokinen ja Taisto Sinisalo.
Yhdistävä piirre oli mm. kuuliainen suhtautuminen Viktor Vladimirovilta ja muilta Neuvostoliiton edustajilta saatuun opastukseen, kuten kirjassa avoimesti kerrotaan. Yksi huipentuma tästä on vaikkapa Isohookana-Asunmaan kirjassa lainaama Urho Kekkosen päiväkirjamerkintä keskustelusta Vladimirovin kanssa 17.12. 1979: ”Sovittiin J.V.:n [Virolaisen] paikalle Väyrynen [kepun] puheenjohtajaksi.”
Isohookana-Asunmaan kirjassaan johdonmukaisesti kepun ”vasemmistoksi” kutsuman K-linjan toiminnan rinnalla kepun ”oikeiston” toiminta vaikuttaa epäsystemaattisemmalta ja reaktiivisemmalta. Yhtenäinen ei toki ollut K-linjakaan, vaan esim. Paavo Väyrynen pelasi sen suhteen alusta alkaen koko ajan omaa peliään, jonka hallitseva ajatus oli Väyrysen oman poliittisen uran edistäminen. Väyrynen oli valmis tarjoamaan itseään ”kompromissiehdokkaaksi” presidentinvaaleihin jo 1981, mutta ajatus ei ottanut tulta.
Tällainen raadollisen avoin historiankirjoitus on ymmärrettävästi herättänyt keskustalaisissa vähän nikottelua. Arvostelijat muistuttavat, että tämän poliittisen kähminnän taakse hukkuu se, miten keskustapuolue kuitenkin oli samanaikaisesti elävä ja toimiva joukkoliike-puolue. Ei kirjassa tätäkään puolta ole sivuutettu, sillä tärkeimmät järjestötapahtumat ja asiat käydään myös, tosin ehkä enemmän historiikintekijän kuin tutkijan otteella lävitse.
Totta kuitenkin on, että kirjan yksityiskohtainen perusteellisuus jättää metsän puiden taakse. Kirja olisi kaivannut jonkinlaisen kattavan tutkimuslinjoituksen ja sen pohjalta tehdyn kokoavan yhteenvedon. Samoin olisi voinut toivoa vennamolaisuuden ja SMP:n nousun laajempaa analyysia. Mutta tilan tekeminen tällaisille asioille jättämällä pois edelleen arkaluontoisiksi tai kiusallisiksi koettuja asioita ja vaiheita tai niiden käsittelyn ylimalkaistaminen ei olisi ollut mikään parannus, päinvastoin.
Kirjassa on monia mielenkiintoisia isoja ja pienempiä pikantteja tosikertomuksia. Yksi on Jouko Loikkasen puoluetoimistossa v. 1966 käynnistämä ns. salkkuoperaatio. Kyse oli laajan, viime kädessä koko Suomen maaseutuväestön kattavan rekisterin keräämisestä. Sen kokoaminen aloitettiin syrjäseutujen kepun vahvimmilta kannatusalueilta, joilla tarkoin tunnettiin jokaista tölliä myöten kuka mitäkin kannatti ja minne ihmiset muuttivat. Rekisterisalkkua olisi hyödynnetty paitsi poliittisessa työssä myös kaupallisesti. Piirien toiminnanjohtajille annettiin ohjeet ryhtyä kokoamaan alueiltaan tiedot ihmisistä ja heidän puoluekannastaan, pankkisuhteistaan, metsä- ja pelto-omistuksesta, ammatista, perhesuhteista, palkollisilta asemasta yrityksessä sekä heidän työnantajansa puoluekannasta. Puoluesidonnaisuuden aste tuli myös kartoittaa ja samoin merkitä kortteihin erillishavaintoja. Merkintöjä kertyikin tyyliin ”häilyvä”, ”kulkuri”, ”kova laestadiolainen” jne.
Salainen operaatio olisi julkisuuteen tulleena herättänyt monenlaisia reaktioita, vaikkei silloin vielä ollut nykyisenkaltaisia lakeja tietosuojasta. Operaatio osoittautui työteliääksi sekä aikaa ja rahaa kuluttavaksi ja vei resursseja normaalimmalta puoluetoiminnalta ilman, että kukaan havaitsi epätäydelliseksi jääneen rekisterin tuottaneen mitään hyötyä. Hanke haudattiinkin hiljalleen Loikkasen jätettyä puoluesihteerin tehtävät. Sitä mihin rekisteri lopulta päätyi ei Isohookana-Asunmaa kerro.
Kirjaan on löytänyt tiensä myös tieto siitä, miten keskustan korkeakoulupoliittiseksi työrukkasekseen perustama Edistyksellinen Tiedeliitto joutui puolueen ja opetusministeriön avustuksista huolimatta vaikeuksiin rahoitettuaan toiminnanjohtajansa Hannele Pokan ”oikeustieteen lisensiaatin opintoja budjettiinsa nähden mittavin stipendein”.
tammikuu 2007
