Rakkaudentunnustus hyvinvointivaltiolle
Jokainen kansanedustaja joka julkaisee kirjan vaaleja edeltävän vuoden aikana saa varautua siihen että kirja leimataan vaalikirjaksi. Susanna Rahkosta itseään tämä ei varmasti vaivaa, enkä tiedä miksi käsitteeseen vaalikirja itsessään pitäisi liittää mitään negatiivista latausta. On vain hyvä jos meillä on kansanedustajia ja sellaiseksi haluavia, jotka osaavat ja vaivautuvat pohtimaan asioita ja panemaan ajatuksiaan myös paperille muiden luettavaksi ja arvioitavaksi. Tällaisten kirjojen luonne ja taso vaihtelee tietenkin siinä missä muunkin kirjallisuuden, ja enimmän osan vaalikirjoista voi sivuuttaa vähin äänin niin kuin muutkin metsää tarpeettomasti tuhonneet tekeleet.
Susanna Rahkosen kirja on täysin vaaleista riippumatta hyvä ja tarpeellinen. Se on sisällöltään tiukkaa yhteiskunnallista analyysia ja poliittista ohjelmaa, vaikka lomittuu osittain muistelma-aineksiseen henkilökohtaiseen kertomukseen. Henkilökohtaisessa osiossa ei ole sellaista minä-keskeisyyttä, joka vaivaa turhan monen poliitikon vaalikirjoja, vaan se toimii hyvin sukupolvikokemusten välittäjänä ”henkilökohtainen on poliittista” –hengessä.
Sosialidemokraatti Rahkonen on pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltion puolestapuhuja. Hän kertaa suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiskauden ja saavutukset ja käy läpi sen, miten se on laman aikana ja sen jälkeen päästetty huolestuttavasti rapistumaan ja millaisten pahoinvointi-ilmiöiden kasvuun tämä on johtanut arvojen koventuessa ja tuloerojen kasvaessa.
Keskeisessä asemassa Rahkosella on julkisen vallan merkitys hyvinvointivaltion toteuttajana ja hän osoittaa hyvin, millaisia seurauksia uusliberalistisessa hengessä toteutetuilla ylimitoitetuilla veronalennuksilla, yksityistämisellä ja ulkoistamisella on ollut. Hän esittää myös perustellusti julkisen työllistämisen lisäämistä ja osoittaa ekonomisteilla tarkistuttamillaan laskelmilla, miten se toimisi ja vahvistaisi koko kansantalouden kilpailukykyä. Kukaan ei tyrmännyt laskelmia, vain yksi espoolainen miesekonomisti oli suuttunut, haukkunut Rahkosen ja ilmoittanut sen kummemmin perustelematta ettei veronalennuksille ole vaihtoehtoa. Reaktiossa oli varmasti annos sovinismia, joka kohdistuu myös Rahkosen arkiseen ja maanläheiseen tapaan kirjoittaa monien ns. asiantuntijoitten mielestä vaikeaselkoisemman kirjoitustavan vaativista asioista.
Kysymys ei ole todellakaan ”ainoan vaihtoehdon politiikasta” vaan intressien ja ideologisten näkemysten ohjaamista arvovalinnoista. Ne näkyvät myös valtionhallinnon ns. tuottavuusohjelmassa, jota sitäkin Rahkonen käsittelee sen ansaitsemalla kriittisyydellä.
Rahkosta kannattaa lukea – myös vaalien jälkeen.
tammikuu 2007
