Teemu Keskisarja: Afäärifennomaanit. Paloheimo-veljekset suurliikemiehinä ja yhteiskunnallisina vaikuttajina, WSOY, 400 s., Porvoo 2006

1160921124_af.jpg 

Afäärifennomaanien nousu ja melkein tuho.

Pohjola-yhtiön toimitusjohtajalla ja Paloheimo-suvun omaisuuden luojalla (ja suurelta osin myös sen tuhonneella) K.A. Paloheimolla oli viisi lasta. Näistä yksi nai Jean Sibeliuksen, toinen Pekka Halosen ja kolmas Eero Järnefeltin tyttären. Suvut olivat tiiviissä kanssakäymisessä. Tuusulan Rantatien taitelilijaympäristössä pohjustetut liitot lienevät olleet onnellisia, joskin Paavo Paloheimon nainut Anni Halonen myöhemmin jätti hänet ja karkasi taidemaalari Antti Favenin kanssa.

Intiimejä suku- ja perheasioita ei Teemu Keskisarjan kirjassa käsitellä kuin ohimennen, mutta kaikesta päätellen niistäkin olisi aivan oman romaaninsa aiheeksi. Kirjan alaotsikon mukaisesti kirja käsittelee ennen muuta Paloheimojen liiketoimia ja osallistumista politiikkaan. Ne liittyivät oleellisesti toisiiinsa, sillä vanhemmat Paloheimot, ennen muuta Lopen kirkkoherran Henrik Branderin pojista vuonna 1862 syntynyt K.A. (Karl Alfred), vuonna 1864 syntynyt H.H. (Hjalmar Gabriel) ja vuonna 1868 syntynyt Paavo, olivat Keskisarjan sattuvan nimityksen mukaan ”afäärifennomaaneja”, vanhasuomalaisen puolueen keskeisiä vaikuttajia jotka perustivat monipuolista liiketoimintaa nimenomaisesti suomalaiseen omistukseen ja noustakseen tasaveroiseen asemaan siihen saakka maan taloutta hallinneiden ruotsinkielisten sukujen kanssa.

Paloheimoilla oli vahvoja poliittisia ambitioita. He olivat näkyvästi mukana suomalaisen puolueen ja myöhemmin kokoomuksen toiminnassa. Sekä K.A. että H.G. Paloheimo pyrkivät yksikamariseen eduskuntaan ja jälkimmäinen tuli myös valituksi, ja toimi lyhyen aikaa elintarvikeasiain senaattorinakin Paasikiven hallituksessa. Se oli saksalaissuuntauksen aikaa, jota myös Paloheimot tukivat tehtyään vielä vähän aikaisemmin tuottoisasti bisnestä Venäjän sotatilauksilla. Sodan ajan hankkeisiin kuului myös taistelukaasutehdas Kajaanissa. Se oli kuitenkin Paavo Paloheimolle pettymys. Kuten Keskisarja kirjoittaa, ”Kajaanin kaasu ei ehtinyt saksalaisten keuhkoihin”.

Paasikiven senaatin kykyä ja halua torjua nälkää Suomessa rajoitti sitoutuminen Saksan kauppapolitiikkaan. Suomalaista voita vietiin Saksaan, mutta tuontimahdollisuuksia Saksan vihollismaista ei voitu käyttää. Senaattori Paloheimo ja suvun yhtiöt pyrkivät selluloosaleivällä ja muilla korvikekeksinnöillä lievittämään nälkää, mutta menestys oli vaisu. Kajaaniyhtiön hätäleivästä yhtiön nuohoojan kommentti kuului: ”Kyllä se hyvä leivänjatke on, kun vaan muistaa käydä sairaalassa paskalla.”

Paloheimojen yritysryppääseen kuuluivat suvun vaihtelevin omistusosuuksiin Kajaaniyhtiön lisäksi Rauma Wood, H.G. Paloheimo osakeyhtiö ja K.A.:n Arvi-pojan perustama alunperin nimellä Pankkiosakeyhtiö Paloheimo & K:nit perustama Vientipankki Oy sekä tukku pienempiä yrityksiä. H.G. Paloheimo kuoli v. 1919 ja Paavo kaksi vuotta myöhemmin, joten he eivät enää olleet todistamassa K.A.:n ja tämän poikien liiketoimien hiipumista ja päättymistä Vientipankin konkurssiin vuonna 1931.

Paloheimojen tärkein toimiala sahateollisuus oli erityisen konjunktuuriherkkää ja ajautui vaikeuksiin jo ennen 30-luvun pulakauden alkua. Muutamat suotuisat ja oikea-aikaiset sahapalotkaan eivät liiketoimia pidempään auttaneet. Keskisarja kertoo niihin liittyneistä aikalaisepäilyistä, mutta ne eivät koskaan johtaneet enempään. Vähällä selvisivät Paloheimot lopulta muistakin epäilyistä, vaikka Keskisarja käsittelee avoimesti ja peittelemättä lukuisia kyseenalaisia ja vähintäänkin nykyisten ellei jo silloisten lakien vastaisia menettelytapoja, joilla Paloheimot yhtiötään pyörittelivät. Silloisiakin lepsuja pankkitarkastusmääräyksiä surutta kiertänyt Vientipankki osti pörssikurssinsa tukemiseksi omia osakkeitaan ja rahoitti suotuisin lainaehdoin Paloheimoja. K.A.:n johtama Pohjola taas salli Vientipankin kerätä vakuutusasiamiespalkkioita toimilla, jotka Pohjola olisi huomattavasti tuottoisammin hoitanut suoraan itse.

Vientipankin konkurssissa K.A. Paloheimo menetti suurimman osan omaisuudestaan ja joutui luopumaan mm Rauma Woodin omistuksesta. Hän sai myös lähteä vastentahtoisesti Pohjolasta sekä Kansallispankin hallintoneuvostosta. Omaa vastuutaan tapahtumista K.A.:n oli vaikea tunnustaa ja hän piti konkurssipesän uskottuja miehiä nimenomaisina vihollisinaan,  olihan heistä ”osa kaikenlisäksi juutalaisia”, kuten silloin vielä salonkikelposta antisemitismiä edustanut K.A. valitti.

Tiukimmin seurauksista sai vastata Arvi Paloheimo, joka joutui oikeudessa vastaamaan pankkimääräysten rikkomisesta. Raastuvanoikeus ensin vapautti hänet, mutta korkein oikeus tuomitsi hänet kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Sibeliuksen vävy ei kuitenkaan joutunut lusimaan, sillä presidentti Svinhufvud, jonka valitsijamiesehdokkaina parikin Paloheimoa oli ollut, armahti hänet vastoin oikeusministeriön ja hallituksen kantaa.

Vientipankin konkurssi pakotti uusimaan lepsuja pankkilakeja, Paloheimoihin kriittisesti mutta lojaalisti suhtautuneen KOP:n pääjohtaja Paasikiven harmiksi. Hän kirjasi päiväkirjaansa, miten ”Vientipankki (’roskapankki’) on aikaansaanut paljon pahaa” ja vaikuttanut uuden tiukan pankkilain säätämiseen.

Vientipankin konkurssista selvisi ilman seurauksia sen kolmijäsenisessä hallintoneuvostossa istunut Olli Paloheimo, joka istutettiin H.G. Paloheimo Oy:n johtajaksi ja joka luotsasi yhtiön pulakauden yli saaden vuorineuvoksen tittelin ja lyhytaikaisen pestin maan hallituksessakin vuonna 1944.

Paloheimojen takaisku 30-luvulla rassasi myös suvun sisäisiä välejä. Keskisarja ei tästä kuitenkaan paljoa kirjoita, mutta kertoo kuitenkin miten K.A.:n ja hänen Veli-poikansa suhteet kärjistyivät aina Tuusulassa suomalaisperinteellisiin rajanaapuruuskiistoihin saakka, kun he naapureina sabotoivat toistensa talonpitoa.

Teemu Keskisarjan teos on vankkaa suomalaista talous- ja poliittisen historian näkökulmat yhdistävää tutkimusta, jossa kirjoittajan vapautta ei ainakaan havaitsevasti näy rajoittaneen kahden tämän polven Paloheimon jäsenyys kirjoitustyötä seuranneessa viisihenkisessä historiatoimikunnassa.

lokakuu 2006