Lajinsa viimeinen.
Tuomo Särkikosken kirjan aihe ja julkaisija (Tekniikan Historian Seura) ja se, että DI ja YL Särkikoski on aiemmin julkaissut Outokummun liekkisulatusmenetelmän historian saa lukijan odottamaan varsin teknologiapainoitteista historiikkia, jonka kiinnostavuus maallikoille olisi vähäinen. Toki Särkikosken kirjassa on paljon teknistä tietoa ja kuvausta ruostumattoman teräksen valmistamisesta sekä Tornion jaloterästehtaan rakentamisesta ja toiminnasta, mutta sekin on kirjoitettu sen verran sujuvasti ja ymmärrettävästi, ettei se aiheuta kaltaisessani lukijassa torjuntareaktiota. Kirjassa on kuitenkin paljon muuta poliittisen ja taloushistorian näkökulmasta koottua tietoa ja kuvausta joka voi kiinnostaa muitakin kuin hankkeen takana olleen Outokummun Kunniakaivosmiesten killan teräsasiantuntijajäseniä.
Kirjan ensimmäisessä luvussa kerrotaan syyskuussa 2000 julkaistusta uutisesta. Sen mukaan Outokumpu ja englantilais-ruotsalaisen Avesta Sheffield yhtiö olivat sopineet terästoimintojensa yhdistämisestä uudeksi AvestaPolarit yhtiöksi, josta pienemmän, mutta huomattavasti tehokkaammaan ja kannattavamman panoksen uuteen yhtiön sijoittanut Outokumpu omistaisi 55 ja Avesta Sheffieldin emoyhtiö Corus loput, kuitenkin siten että Outokumpu samalla sitoutui vähentämään omistusosuutensa kolmen vuoden kuluessa enintään 40 prosenttiin. Käytännössä uutinen tarkoitti Outokummun terästeollisuuden valtionomistuksesta ja samalla suomalaisuudesta luopumista. Toisin sanoen taas yksi osa viime vuosina Suomessa niin tutuksi tulleista tavallisista tarinoista.
Tällä kertaa tarinalla on kuitenkin yllättävä onnellinen loppu. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan, miten heinäkuussa 2002 uutisointiin uudesta omistusjärjestelystä, jossa Outokumpu osti Coruksen ulos AvestaPolaritista ja ryhtyi hankkimaan yhtiön koko osakekannan haltuunsa palauttaakseen sen osaksi Outokumpu-konsernia Outokumpu Stainless nimellä.
Outokummun – sekä yhtiön että sille nimensä antaneen kuparikaivoksen – historia antaa osaltaan tärkeitä osviittoja haettaessa vastausta kysymykseen, onko suomalaisomistuksella väliä vai ei. Outokummun alkuperäinen kupariesiintymä oli niin rikas että se olisi todennäköisesti otettu käyttöön ulkomaisenkin pääoman turvin, mutta suomalaisessa omistajuudessa sen kehittäminen edellytti valtionomistusta. Suomen (teollisuus)poliittinen historia olisikin saattanut olla toisennäköinen, jos näin olisi käynyt. Ainakaan Outokummun ympärille ei olisi kehittynyt yhtä vahvaa ja koko Suomen teolliselle kehitykselle merkittävää yhtiötä joka olisi samalla tavoin investoinut uusiin kaivoksiin ja jatkojalustukseen Suomessa kun tapahtui.
Sellainen hanke kuin jaloterästehtaan perustaminen Suomeen tuskin olisi koskaan toteutunut muuta kuin Outokummun – tai enintään toisen suomalaisen valtionyhtiön Rautaruukin – toimesta. Jos asialla ei olisi ollut suomalaisyhtiö niin hanketta tuskin olisi kukaan ylipäätään Suomeen ajatellutkaan. Tornion ferrokromikaivos ei olisi riittänyt määräämän terästehtaan sijaintipaikkaa. Nytkin käytiin ankara ja Särkikosken kirjassa värikkäästi kuvattu kädenvääntö siitä, rakennettaisiinko tehdas Tornioon vai Poriin, mitä jälkimmäistä vaihtoehtoa yhtiön johto liiketaloudellisin perustein alunperin kannatti.
Tornion jaloterästehdas on osoittautunut sekä teknisesti että taloudellisesti erinomaiseksi investoinniksi. Se on viimeisin tämän suuruusluokan teollinen investointi Suomessa. Vaikka taloutemme kilpailukyky ja Suomessa toimivien yritysten kannattavuus on huippuluokkaa, ei tällaisia investointeja Suomeen enää Tornion jälkeen ole tehty. Vielä 70-luvulla Suomessa puhuttiin paljon teollisuuspolitiikasta, mutta uuden markkinauskoisuuden ja yksityistämisen aikakaudella ei vain käsite vaan koko se ajatusmaailma jota se aikanaan edusti on julistettu vanhakantaisena kuolleeksi. Joko olisi aika herättää tämä Lasarus?
heinäkuu 2006
