Soitannollinen ilta Potsdamissa
Vuonna 1747 Preussin kuningas Fredrik Suuri kutsui luokseen tuolloin 62-vuotiaan säveltäjän Johann Sebastian Bachin. Yksi Bachin pojista, itse asiassa niihin aikoihin isäänsä tunnetumpi säveltäjä Christian, oli Fredrikin hovissa muusikko, mutta Leipzigissa asunut vanha Bach ei kuulunut kuninkaan ihailijoihin. Se oli kuitenkin kutsu josta ei voinut kieltäytyä.
Potsdamin linnassa Fredrik kuljetti Bachia linnan lukemattomissa saleissa ja pyysi Bachia soittamaan jotain jokaisella linnan kymmenistä pianoista – kyse oli silloin vielä uudesta instrumentista joka oli merkittävästi laajentanut säveltaiteen mahdollisuuksia – kunnes itse asettui yhden pianon soittajan paikalle ja soitti lyhyen omanaan esittelemänsä 21 nuotin kappaleen. Sen jälkeen hän esitti Bachille haasteen: luoda tämän teeman ympärille oma laajempi sävellysteos, kuusiosainen fuuga.
Minun kompetenssissani ei ole kuvata eikä ymmärtää haasteen laajuutta eikä lopputulosta, Bachin mestariteoksiin luettua lyhyessä ajassa syntynyttä Musikalisches Opfer-teosta, joka monimuotoisuudellaan ja taituruudellaan epäilemättä ylitti kuninkaan odotukset.
Fuugan mestarin ja Preussin kuninkaan ainoaksi jääneen kohtaamisen ja sen seurauksien ympärille rakennettu Gaines’n kirja on eräänlainen kaksoiselämäkerta, jossa Bachin ja Fredrikin samanaikaiset, mutta yhtä tapausta lukuunottamatta toisiaan kohtaamattomat elämänkulut kerrotaan juohevasti ja mielenkiintoisella tavalla. Gaines ei kuitenkaan ole historioitsija (eikä myöskään saksankielentaitoinen) eikä hänen kirjansa ole alkuperäislähteisiin perustuvaa tutkimusta. Sen sijaan hän on sujuvakynäinen musiikkia tunteva ja rakastava journalisti, jonka kirja sopii hyvin niille joilla ei ole tarvetta aiheeseen liittyvään syvempään perehtymiseen.
Fredrik Suuren musikaaliset harrastukset ovat paljon vähemmän tunnettu asia kuin Preussin itsevaltiaan ja valistusfilosofi Voltairen ”ystävyys”. Lainausmerkit ovat paikallaan, sillä mistään todellisesta ystävyydestä ei ollut kyse, vaan molemminpuolisesti laskelmoidusta suhteesta. Fredrikin mielenterveydeltään horjuva isä, preussilaisuuden esikuva Kaarle Fredrik keräsi parimetrisiä jättiläisiä kuninkaan henkilökohtaiseen vartiokaartiin, poika keräsi taiteilijoita, tiedemiehiä ja muita aikansa kuuluisuuksia hoviinsa ilman, että hän pohjimmiltaan arvosti tai välitti heistä tai heidän aatteistaan. Vaikka Voltairen ja kuninkaan suhde on kirjassa vain sivujuoni, tulee sekin mielenkiintoisesti kirjatuksi.
heinäkuu 2006
