Heimosotien historiikkia
Heimosodiksi kutsutaan Suomessa niitä suomalaisten vapaajoukkojen Suomen hallitusten enemmän tai vähemmän salaa järjestämän rahoituksen, aseistuksen ja muun tuen turvin tekemiä rajanylisiä sotaretkiä, joiden tarkoituksena oli heimokansojen asuttamien alueiden suojaaminen tai vapauttaminen neuvostovenäläisten vallasta, usein myös niiden liittäminen Suomeen Suur-Suomen toteuttamiseksi. Näitä sotaretkiä tehtiin järjestyksessä Pohjois-Vienan, Petsamon, Repolan ja Porajärven, Inkerin ja Aunuksen alueille, joillekin useampaan otteeseen. Erikoisasemassa oli suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen osallistuminen Viron vapaussotaan vuonna 1919.
Näiden tapahtumien sekä niiden taustojen ja seurausten selvittämisessä olisi edelleen runsaasti tilaa ja aihetta vakavalle historiantutkimukselle. Se joka tarttuu Jussi Niinistön lupaavasti otsikoituun kirjaan odottaen aukkoja paikkaavaa ja yleistä historian ymmärrystä lisäävää tutkimusta pettyy pahemman kerran. Vaikka kirjan teksti on asianmukaisesti dokumentoitu ja runsaalla lähdeapparaatilla varustettu, jää se pikemminkin heimoromanttisen historiikin tasolle. Ei voi välttyä ajatukselta, että kauniisti taitettu ja kuvitettu teos on tarkoitettu ensi sijassa suomettumisikeen alta vapautuneille uusnationalisteille sekä heimosotureiden jälkeläisille, jotka ovat kiinnostuneita siitä millaisessa puuhassa heidän isovanhempansa ovat joskus olleet mukana.
Niinistön kirja on ensi sijassa tapahtumien kerrontaa ja muistelua. Yhdellä lauseella tekijä kuittaa sen, ettei ole välittänyt käyttää venäläisiä arkistoja, ”kuten ei moni muukaan suomalainen, joka on heimosodista jotain kirjoittanut”. Ulosrajatuksi on käytännössä tullut yleensäkin sotaretkien laajempi taustoittaminen ja liittäminen kansainväliseen kehitykseen. Heimosotureiden kuvaukset jäävät muutamien värikkäiden johtohahmojen muotokuvittamiseen, yritystäkään ei tehdä joukkojen koostumuksen analysointiin. Samoin sotaretkien kannatus ja asema suomalaisten keskuudessa ja politiikassa jää lähes selvittämättä. Kirjasta välittyy mielikuva, että retket olivat, jos ei nyt ihan koko Suomen niin ainakin porvarillisen Suomen laajalti hyväksymä ja tukema yhteishanke. Tällaisessa kuvauksessa sotaretkien tekijät ja varustajat näyttäytyvät vain tavallista aktiivisemmalta kansalaisyhteiskunnan etujoukolta, eikä sellaisena fasistoidisten laillista menoa halveksivien ammattivehkeilijöiden ryhmittymältä, joka ainakin johtajien osalta olisi oikeampi kuvaus.
Vaikka Niinistön kirja historiantutkimuksena aika vähäpätöinen olisikin, sisältää se toki paljon tietoa ja kuvauksia joiden kokoaminen kansiin voi helpottaa muita historioitsijoita. Ja siitä riippumatta mikä tekijän oma aatemaailma ja suhtautuminen heimosotureihin on, välittyy kirjasta myös aika vastenmielinen kuva koko sotaretkeilystä. Vihollisena oli venäläinen bolshevismi, mutta käytännössä vastassa useimmiten olivat maanpakoon joutuneet toiset suomalaiset melkein kaikilla rintamilla. Heimoveljet, joita oli tultu auttamaan, suhtautuivat parhaimmillaan välinpitämättömästi ja pahimmillaan avoimen vihamielisesti vapauttajiinsa. Jopa virolaiset tuntuivat paikoin saaneen tarpeekseen suomalaisjoukkojen kurittomuudesta ja mellastamisesta. Pahimmat tapaukset sattuivat tosin Latvian puolella, jonne Hans Kalm omapäisesti johti suomalaisjoukkonsa aika lailla ryöstöretkeä muistuttaneessa operaatiossa.
Tunnetuimat heimosoturit, kuten Yrjö Elfengren, Gunnar von Hertzen, Hans Kalm, Eero Kuussaari, Paavo Talvela, Martti Wallenius ja Oiva Willamo, näyttävät pääsääntöisesti käyttäytyneen retkillään omapäisesti ja omavaltaisesti ja ylipäätään tavalla, joka nykymaailmassa veisi heidät Haagin tuomioistuimeen vastaamaan sotarikoksista. Niinistökin toteaa itsestäänselvänä, ettei eläviä vankeja otettu – puolin eikä toisin – ja kertoo myös muutamasta tapauksesta jossa privaattiteloitukset kohdistuivat siviiliväestöönkin. Joskus ne kohdistuivat myös omiin, sillä vapaaehtoistenkin heimosotureiden usko asiaansa ja kuri joukossa joutui tosi kovalle koetukselle vähemmän hohdokkaissa tilanteissa ja olosuhteissa, puhumattakaan asevelvollisista joita lainvastaisesti määrättiin ensimmäiselle Vienan retkelle.
Eikö kirjassa ole sitten lainkaan sankareita? Sellainen on ainakin asevelvollinen seppä Paavo Ylisirniö Taivalkoskelta, joka Vienan retkueen jatkaessa marssiaan Venäjälle v. 1918 kieltäytyi etenemästä, paljasti rintansa ja kehotti jääkäriluutnantti Laaksosta ampumaan; ”Ylisirniö puhui tulleensa kutsutuksi puolustamaan Suomea vaan ei valtaamaan Venäjää”. Häntä ei ihme kyllä ammuttu, mutta pikaoikeus tuomitsi hänelle ja muille kieltäytyjille pitkiä vankeusrangaistuksia. Heidät kuitenkin vapautettiin jo seuraavana vuonna kun kyseinen sotaoikeus ei ollut täyttänyt mitään laillisia muotoja.
lokakuu 2005
