Penguin, 528 s., StIves 2004
Stalinin lahtarit
Venäjällä mahdollisuudet päästä käsiksi uusin arkistolähteisiin historiantutkimuksen merkeissä ovat koko ajan heikentyneet viimeisen kymmenen vuoden ajan, mutta Stalinista ja hänen ajastaan ja vallankäytöstään ilmestyy kuitenkin jatkuvasti uusia kirjoja. Parhaat niistä, kuten Simon Sebag Montefiorin erinomainen teos Stalinin hovista, lisäävät sekä tietojensa että käsittelytapansa puolesta mahdollisuuksiamme ymmärtää Neuvostoliiton menneisyyttä.
Lontoon yliopiston Venäjän ja Georgian kirjallisuuden ja historian professorin Donald Rayfieldin kirja Stalinista ja hänen turvallisuuspoliiseistaan – pyöveleistään, kuten Rayfield heitä oikeutetusti kutsuu – ei kuitenkaan ihan samaan luokkaan yllä. Se on kuitenkin hyödyllinen ja varsin yksityiskohtainen perusteos. Suurimman huomion saavat Tsheka-GPU-NKVD-MVD:n johtajat Dzerhsinskystä Berijaan, joiden taustat, toimet ja luonteet Rayfield tarkasti kertoo ja arvioi.
Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikille turvallisuuspomoille itselleen kävi lopulta huonosti. Tshekan perustaja, puolalaissyntyinen Felix Dzhersinsky ylirasitukseen, tuberkuloosiin ja pitkään listaan muita sairauksia, jotka paremmalla hoidolla olisi ollut estettävissä. Dzhersinsky oli Leninin luottomies, joka myös pohjusti Stalinin yksinvallan, vaikka näyttää ennen kuolemaansa päätyneen samanlaisiin epäilyihin kuin Trotski Stalinista vallankumouksen haudankaivajana.
Stalinin kauden viimeinen turvallisuuspomo oli gerogialainen Lavrenti Beria. Hän on viimeinen huipputason neuvostojohtaja, joka päättyi teloitettavaksi v. 1953 sen jälkeen, kun muu neuvostojohto päätti raivata pelkäämänsä miehen pois tieltään. Berijan, kuten jokaisen muun kuolemaantuomitun tsekistin tuomioon oli yllin kyllin todellisia ja riittäviä perusteita heidän niissäkin teoissaan, jotka olivat jo Neuvostoliiton omien lakien vastaisia. Mutta paljon enemmän kuin huoli laittomuuksista – joissa koko neuvostojohto oli ollut osallinen – Berijan teloittajia painoi pelko hänen käynnistämänsä uudistuspolitiikan seurauksista.
Rayfield, joka nyt muutoin ei tietenkään ole Berijan maineenpuhdistaja, antaa kuitenkin yllättävän myönteisen kuvan Berijasta. Se kattaa niin hänen ylivertaisen älykkyytensä ja johtamiskykynsä uudestaan pätevyydestään johtajana kuin hänen muutamaan kuukauteen jääneen uudistuskautensa Stalinin kuoleman jälkeen. Berijan muutokset eivät ulottuneet vain oikeudenkäyttöön armahduksineen ja kidutuskieltoineen, vaan ulottuivat myös vähemmistökansallisuuksien aseman parantamiseen, talouteen ja ulkopolitiikkaan. Jos ne olisivat jatkuneet, ne olisivat Berijan syrjäyttämisen keskeisesti juonineiden Hrustshovin ja Malenkovin mielestä johtaneet Neuvostoliiton hajoamiseen – kuten Gorbatshovin alullepanemat uudistukset kolmekymmentä vuotta myöhemmin tekivät.
Kun suomalaisia aina kiinnostaa mitä tällaisissa kirjoissa sanotaan O.V. Kuusisesta, niin vastaus on ettei paljoa mitään. Hänet sivuutetaan pelkkänä Stalinin vähäisenä jees-miehenä. Toinenkin suomalaissukuinen on päässyt ohimennen mukaan kirjaan. Moninkertaisesti Stalin-palkitun kirjailija Nikolai Virran mainitaan ansainneen kirkon maksaman 500 000 ruplan palkkion kun hän v. 1942 sai sensuurilta tilaustyön osoittaa että Raamattu oli täysin puolueideologian mukainen ja ortodoksikirkko sai ottaa siitä uuden painoksen. Sinänsä hampaattoman kirkon jonkinasteinen rehabilitointi sodan aikana oli Stalinille vaaraton sisäisen propagandan ele, samanlainen kuin Kominternin lakkauttaminen. Muutoinhan Hitlerin armeijan vyöryminen Neuvostoliittoon ei Rayfieldin mukaan johtanut minkäänlaiseen herpaannukseen NKVD:n rautaisessa otteessa.
elokuu 2005