Pilot-kustannus, 237 s., ei painopaikkaa 2004
Kronstadtin kapinalliset Suomessa
Kronstadtin saarella Pietarin edustalla sijaitsee Pietari Suuren perustama merilinnoitus ja laivastotukikohta, joka rakennettiin samoihin aikoihin kuin Pietarin kaupunkikin. Saaren varuskunta ja sinne sijoitetut Itämeren laivaston yksiköt kuuluivat Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen kärkikaartiin. Bolshevikeillä oli Itämeren laivastossa vahva asema, mutta niin oli myös muilla vallankumouksellisilla liikkeillä, ennen kaikkea sosialistivallankumouksellisen puolueen (esserrien) vasemmistosiivellä sekä punamustaa lippua liehuttaneilla anarkisteilla.
Kun Kronstadtin varuskunta kolme ja puoli vuotta lokakuun vallankumouksen jälkeen nosti jälleen kapinalipun ja vaati neuvostovallan palauttamista ilman bolshevikkien diktatuuria, oli tämän vallankumouksen etujoukkona juhlitun tukikohdan kapina shokki Leninille ja bolshevikeille. Bolshevikeillä ei ollut aikomustakaan neuvotella kapinallisten kanssa saatikka suostua heidän vaatimuksiinsa. Trotskin ja Tuhatsevskin johdolla puna-armeija kukisti kapinan verisesti jään ylitse toimeenpannulla hyökkäyksellä. Myöhemmin, kun molemmista mainituista oli tullut epähenkilöitä, kunnia kapinan kukistamisesta annettiin NKP:n historiassa Voroshiloville.
Kronstadtissa oli maaliskuussa 1921 puhjenneen kapinan aikana 50 000 asukasta, joista sotilaita ja matruuseja n. 27 000. Heidän kapinansa kukistaman lähetettiin yli 100 000 sotilasta. Joukkoja täydensivät vielä bolshevikkien parhaillaan koolla olleen puoluekokouksen osanottajat, joiden sotilaallinen merkitys oli kenties kyseenalainen, mutta ideologinen into sitäkin voimakkaampi. Kapinallisilla ei ollut mitään sotilaallisia voitonmahdollisuuksia ja heidän toiveensa oli, että mantereen tyytymättömät varuskunnat olisivat yhtyneet heihin. Näin olisi saattanut käydäkin, jos poikkeuksellisen voimakas talvi ei olisi vanginnut laivastoa Kronstadtiin. Jääpeite avitti tehokkaasti myös Kronstadtin valloitusta.
Vaikka tuhansia kaatui ja tuhansia teloitettiin kapinan kukistamisen yhteydessä selvisi osa kapinallisista kuitenkin hengissä. 8000 kronstadtilaisen onnistui paeta jään yli Suomen puolelle. Valkoinen Suomi sijoitti heidät ensin Turkinsaaren keskistysleirille, jollaiseksi sitä virallisestikin silloin vielä kutsuttiin ennen kuin käyttöön otettiin eristysleirin nimike. Vähitellen pakolaiset hajaantuivat eri puolille maailmaa, mutta vajaa kaksituhatta heistä jäi pysyvästi Suomeen.
Erkki Wessmanin Kronstadtin pakolaisen pojan Pertti Huusarin ja valokuvaaja Veikko Lintisen avustamana kokoama kirja kertoo näiden Kronstadtin venäläisten kohtaloista ja elämästä Suomessa. Useimmat heistä sopeutuivat uuteen kotimaahansa hyvin ja suomalaistuivat vähitellen, eikä ketään heitä yksittäistä poikkeusta lukuun ottamatta toisen maailmansodan jälkeenkään palautettu Neuvostoliittoon. Tämä kronstadtinsuomalaisten elämänvaiheiden kuvaus onkin kirjan parasta, mielenkiintoisinta ja uutta sisältävää antia ja siinä Wessmanin journalistinen osaaminen pääsee oikeuksiinsa.
Sen sijaan Kronstadtin kapinan kuvaus ja taustoittaminen jää kovin puutteelliseksi ja virheitä sisältäväksi. Wessmanin kirjasta saa sen käsityksen, kuin kapinalliset olisivat olleet jatkoa bolshevikkia vastaan sisällissodassa taistelleille neuvostovallan vastustajille, vaikkakin astetta enemmän demokratiaan nojaavia kuin Judenitshin, Wrangelin ja Koltshakin kaltaiset vanhat valkoiset kenraalit. Oleellista kuitenkin oli Kronstadtin kapinan liittyminen Venäjän vahvaan vasemmistonarodnikien traditioon, jonka kumouksellisinta siipeä edustivat vasemmistoessärrät – jotka osallistuivat hallitusvastuuseen bolshevikkien kanssa lokakuun vallankumouksen jälkeisessä Leninin johtamassa kansankomissaarien neuvostossa – ja anarkistit.
Tämä kaikki jää Wessmanilta hämärän peittoon. Kirjan tekstissä kyllä viitataan Paul Avrichin perusteelliseen tutkimukseen Kronstadtin kapinasta (Kronstadt 1921, Princeton 1970), mutta ilmeisesti vain toisen käden lähteenä. Kirjan suppeassa lähdeluettelossa Avrichin teos ei esiinny.
heinäkuuu 2005
