Keppel Offshore & Marine, 357 s., Singapore 2004
Kazakstanin ulkoministerin muistelmat
Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 hajosi ei Kazakstanista ainoastaan tullut, pyytämättä ja yllätyksenä, itsenäinen valtio ensimmäisen kerran historiansa aikana, vaan saman tien ydinasevalta. Neuvostoperäisistä ydinaseista se kuitenkin Ukrainan ja Valkovenäjän kanssa luopui nopeassa tahdissa, muun maailman huokaistessa helpotuksesta. Keski-Aasian entisistä neuvostotasavalloista pinta-alaltaan suurin ja väkiluvultaan Uzbekistanin jälkeen toiseksi suurin on kuitenkin monessa suhteessa parhaiten vakiinnuttanut asemansa ja kohtuullisessa määrin omaksunut niin markkinatalouden kuin demokratian periaatteet ja toimeenpannutkin niitä.
Kazakstanin pitkäaikainen ulkoministeri Kassymzhomart Tokaev on kaikkien maanmiestensä tavoin neuvostokasvatti, joka lahjakkaana nuorena onnistui pääsemään Neuvostoliiton arvovaltaiseen diplomaattiakatemiaan ja sieltä valmistuttuaan Neuvostoliiton ulkoministeriön palvelukseen. Tokaev lähetettiin Kiinaan opiskelemaan kieltä ja hän erikoistui Kiinan suhteisiin, toimien diplomaattina sekä Singaporessa että Beijingissä. Kiinankielen hallitsevana diplomaattina Tokaev seurasi läheltä Tienanmenin verilöylyyn tukahdutettua demokratialiikettä ja kirjoittaa mielenkiintoisesti ja ymmärtävästi senaikaisista kokemuksistaan.
Kovin paljastavia interiöörejä ei Tokajev ajastaan Neuvostoliiton ulkoministeriön MIDIn palveluksessa tarjoile. Esim. KGB ja turvallisuuselimet, joiden läsnäolo Neuvostoliiton ulkoasiainedustustoissa ei ollut vähäinen, eivät esiinny kirjassa lainkaan. Muutamat henkilökuvat, kuten mm neuvostodiplomaattien kärkikaartiin kuuluneesta Oleg Trojanovskista, ovat kiintoisia. Yritykset valaista Stalinin henkilökuvaa Trojanovskin kertomusten kautta jäävät kuitenkin onnettoman ohuiksi. Kun niiden pitäisi myös kertoa siitä, että Stalinilla oli huumorintajua, niin epäilen useimpien lukijoiden päätyvän niiden perusteella juuri päinvastaiseen arvioon.
Enin osa kirjasta käsittelee kuitenkin itsenäisen Kazakstanin ulkopolitiikkaa. Jos Suomi maailman mittakaavassa jo vanhana ja niin itsenäisyytensä kuin demokratiansa kauan sitten vakiinnuttaneena maana sekä integraatiotaan ja yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa kehittävän EU:n jäsenenä on selkeästi määritellyt paikkansa ja tarkastelee muuta maailmaa ja naapuristoaan tästä lähtökohdasta, ei Kazakstanilla ole sen enempää sellaista historiaa kuin toimintaympäristöäkään, johon se voisi nojata. Siksi sille on välttämätöntä ylläpitää mahdollisimman hyviä suhteita kaikkiin alueen suuriin vaikuttajiin, ei vain naapureihinsa Venäjään ja Kiinaan vaan myös Yhdysvaltoihin.
Yhdysvaltain suhteen on merkille pantavaa kuinka avoimen kriittisesti Tokajev käsittelee Clintonin demokraattista hallintoa ja kuinka myötäsukaisesti Bushin republikaaneja. Strobe Talbottin taipumus professorimaiseen luennointiin ja Madeleine Albrightin liian lyhyet hameet antavat aiheen negatiivisiin kommentteihin, kun taas Colin Powellin sympaattisuus ja Condoleeza Ricen kauniit sääret kirjataan positiivisesti. Ylimpään valtiomiesluokkaan Tokajev kuitenkin nostaa ex-ulkoministeri Henry Kissingerin. Tähän istuu hyvin, että venäläisistä korkeimman arvosanan saa Jevgeni Primakov.
Istuvan ulkoministerin kirjaksi Tokajevin teos on kiitettävän avomielisesti kirjoitettu. Teksti on sujuvaa ja toimii hyvänä johdatuksena Keski-Aasian ei vähiten energiavarojensa vuoksi ehkä merkittävimmän uuden tasavallan ja sen ulkopolitiikan ymmärtämiseen.
maaliskuu 2005
