Veterator, 192 s., Jyväskylä 2004
Seinäjoki Alvar Aallon kaupunkina
50-luvun puolivälissä Seinäjoki oli kirkolliskokouksen päätöksellä saamassa perustettavan uuden hiippakunnan piispanistuimen ja paikallinen seurakunta halusi rakennuttaa tulevan hiippakunnan arvolle sopivan uuden kirkon. Alvar Aalto osallistui tätä koskevaan arkkitehtikilpailuun, mutta hänen työnsä jouduttiin hylkäämään kilpailuohjelman vastaisena, Se oli kuitenkin niin ylivoimainen muihin nähden, että hanke päätettiin toteuttaa Aallon suunnitelman mukaisesti. Tästä pidettiin kiinni, vaikka Kustaa Tiitu ja Urho Kekkonen viime vaiheessa junailivatkin Seinäjoelle luvatun piispanistuimen Lapualle.
Lakeuden ristiksi nimetystä työstä sai alkunsa Seinäjoen Aalto-keskus. Kirkon rakentamisen jälkeen Aalto sai seuraavina vuosina tehtäväkseen toteuttaa myös kirkon viereen nousseiden kaupungintalon, kirjaston ja seurakuntakeskuksen suunnitelmat. Myös Aallon kuoleman jälkeen rakennettu kaupunginteatteri toteutettiin Aallon alkuperäisen suunnitelman pohjalta. Aalto ei koskaan tehnyt Seinäjoelle yhtään asema- tai yleiskaavaa, mutta näistä hankkeista syntyi tiivis. laajemminkin Seinäjoen kuvaan vaikuttanut kokonaisuus, jota sittemmin ryhdyttiin kutsumaan Aalto-keskukseksi.
Markus Aaltonen on tästä Seinäjoen Aalto-keskuksesta ja sen rakentamisesta tehnyt kaupungin toimeksiannosta pienen, mutta hyödyllisen ja luettavan kirjan. Vaikka Aaltosen näkökulma onkin vahvasti maakunnallinen, ei se tarkoita sitä etteikö hänellä olisi silmää laajemmille arkkitehtuuriin liittyville kokonaisuuksille, kuten italialaisarkkitehtuurin vaikutukselle Aallon töissä.
Aaltonen on Aalto-fani, mutta ei niin yksisilmäinen, etteikö uskaltaisi käsitellä myös mestariin liittyviä hankalia kysymyksiä. Aaltonen voi esim. kysyä, ottiko Aalto käyttöön Seinäjoella alun perin Lahden kirkkoa varten tekemänsä, mutta toteuttamatta jääneet piirustukset, ja päätyä siihen täysin järkeenkäypään vastakysymykseen; mitä sitten vaikka olisikin?
Uskonnollisesti välinpitämättömän, ainakin nuorempana jonkinasteisesta radikaalista käyneen Aallon sovittaminen etelä-pohjalaiseen maakuntahenkeen ja yhteistyöhön Reino Ala-Kuljun kaltaisten entisten IKL-aktiivien kanssa oli haastava ja molemminpuolista sopeuttamistaitoa vaativa tehtävä. Se näyttää kuitenkin onnistuneen lopulta yllättävän hyvin.
Aallon töihin Seinäjoella liittyy monenlaisia anekdootteja. Aaltonen käy niitäkin läpi ”si non e vere e bien trovato”-hengessä. Niilläkin, joita ei voi pitää tosina, on myös oma kulttuurihistoriallinen selityksensä.
Lopuksi seinäjokelainen Aaltonen nostaa kysymyksen, kumman oikeastaan pitäisi olla Alvar Aallon pääkaupungin Suomessa, Jyväskylän vai Seinäjoen. Aaltonen tyytyy tasajakoon, ja esittää että myös Seinäjoelle pitäisi saada Alvar Aalto-seura.
Jos Aaltonen suhtautuukin Jyväskylään kohteliaasti Aalto-kaupunkina, niin sitäkin enemmän kyytiä saavat Aallon nerokkaita suunnitelmia ymmärtämättömät helsinkiläiset. Tunnustan kuuluvani heihin, joiden mielestä oli onni, ettei Aallon keskusta-suunnitelmaa koskaan toteutettu. Syy on mielestäni selvä: Aalto on maailman ehdotonta huippua rakennusten piirtäjänä ja suunnittelijana, mutta hänen jälkensä kaupunkisuunnittelijana on kaikkea muuta kuin vakuuttavaa. Tässä suhteessa Eliel Saarinen ja Alvar Aalto olivat paljolti toistensa vastakohtia.
tammikuu 2005
