Otava, 575 s., Keuruu 2003
Sorsa siivoaa muistiolaatikkoaan ja putsaa hampaankolojaan
Kalevi Sorsa jatkaa viiden vuoden tauon jälkeen poliittisten muistelmiensa sarjaa. Sorsan aiempi kirjallinen tuotanto osoittaa, että hänellä on sana hallussaan. Ikävä kyllä tämänkertainen on aiempiin nähden pettymys. Sorsa ei ole jaksanut kovinkaan omakohtaisesti paneutua työhön ja on aivan liian suuressa määrin turvautunut hallussaan oleviin tai arkistoista kaivettuihin kirjeisiin, pöytäkirjoihin ja muistioihin, joista kirjassa on sivukaupalla pitkiä sitaatteja. Omia muistiinpanoja Sorsalla ei näytä olleen käytössään. Kirjassa on myös paljon toistoa, mihin epäkronologinen tapa käsitellä eri asiakokonaisuuksia on osaltaan syyllinen. Asioiden arvioimisen kannalta ongelmallista myös on, että monien aikalaismuistioiden perään Sorsa on liittänyt hyvin epämääräisen ja täysin muistinvaraisen epätäsmällisen maininnan siitä, miten asialle myöhemmin kävi.
Vahinko, sillä myös tämä kirja osoittaa mihin Sorsa parhaimmillaan kykenee. Muotokuvat monista ihmisistä ja moniin tilanteisiin ja matkoihin liittyvät anekdootit ovat nytkin osuvia ja hauskoja. Kokonaisuus jää kuitenkin melko raskassoutuiseksi, siksikin että tekijällä on tarve puhdistaa monia hampaankoloja ja siinä sivussa myös nostaa vähän omaa häntää. Monissa kohdin se on toki ihan aiheellistakin. Käsittäähän kirjan kattamat viisi vuotta hyvin mielenkiintoisen ja joidenkin mielestä suorastaan ”vaaran vuosiin” verrattavan vaikean ajanjakson. Se oli aikaa jolloin puoluesihteeri Sorsa toimi kahteen otteeseen ulkoministerinä ja kolmisen vuotta pääministerinä.
70-luku oli ulkoministeriössä tuuletusaikaa kun vanha ja uusi kulttuuri ottivat yhteen Sorsan monin esimerkein kuvaamalla tavalla. Sorsa oli itse vauhdittanut tuuletusta nimittämällä ministeriötään vanhaksi madameksi, jolla oli tarve nuorennuskuuriin. Voin vain olla kiitollinen, etten enää 2000-luvulla ole joutunut tekemisiin samankaltaisten ongelmien ja ristiriitojen kanssa.
Sorsa torjuu käsityksen, että Suomea olisi noina vuosina uhannut mikään erityinen sisäinen tai ulkoinen uhka SKP:n tai NKP:n taholta. Suomettumisväitteet hän myös torjuu korostaen mm, miten SDP:n puoluesuhteissa NKP:n kanssa kyllä keskusteltiin eri Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan liittyvistä asioista, mutta ei koskaan niin että suomalaiset olisivat hakeneet neuvoja saatikka lupaa itänaapureilta. Hän viittaa monessa kohdin Rafael Paasion selkeisiin periaatteisiin, joita katsoo myös Paasion tovereiden ja seuraajien noudattaneen.
Kaikki Suomessa eivät olleet yhtä pidättyviä, minkä Sorsa myös hyvin selvästi ja kantaaottavasti tuo esille. Rajuimman kohtelun saavat Ahti Karjalainen ja hänen hovinsa. Eräänlainen huipennus on kuvaus Sorsan saamasta kutsusta Marskin kabinettiin, jossa Karjalainen vuorineuvoshovinsa kanssa istui ryyppäämässä ja uhoamassa. Kun Sorsa tuli paikalle ja katsoi jo jonkin aikaa jatkunutta runsasta tarjoilua hän tokaisi: Ohoh, täältähän puuttuvat vain tytöt. ”Vitsi ei mennyt perille. Ahti Karjalainen tarttui puhelimeen ja sanoi auliisti: – Ai tyttöjä! Tykkäisitkö sinä tytöistä? Pitää tuleman!” Sorsan mukaan ilta päättyi hänen osaltaan dramaattisesti siihen, että hän Karjalaisen toikkarointia aikansa seurattuaan nousi ja ilmoitti seurueelle: ”Hyvät herrat! Ymmärtänette viimeistään nyt, että tulen aina vastustamaan Ahti Karjalaisen valintaa Suomen tasavallan presidentiksi.” No, ryyppyiltamat eivät olleet Karjalaisen yksinoikeus, vakavampaa oli tietysti Sorsan kuvaama Karjalaisen jatkuva alkoholiperäinen työkyvyttömyys, yhteispeli Neuvostoliiton kanssa ja hallitusyhteistyön sabotointi omien tavoitteiden edistämiseksi.
Urho Kekkoseen Sorsan välit olivat hyvät ja kunnioittavat. Sorsa antaa ymmärtää pitäneensä jonkinlaista etäisyyttä Kekkoseen, mutta minkäänlaiseen kriittiseen Kekkos-revisioon hän ei ryhdy, rajoittaen ihmettelynsä erääseen ETYK:n aikaiseen välinäytökseen. Se olisikin vaikeaa, ottaen huomioon Sorsan keskeisen roolin niin v. 1973 poikkeuslain kuin Kekkosen viidennen valinnan arkkitehtinä v. 1978.
Suuren osan kirjassa saa EEC-vapaakauppasopimuksen voimaansaattamiseen liittynyt pitkä ja monimuotoinen prosessi. Sen osalta rekisteröin ainoana varsinaisesti minulle uutena asiana hallituksen EEC-vapaakauppasopimuksen eduskunnalle lähettämisen yhteydessä hyväksymän valtioneuvoston lausunnon taustan. Sorsa kertoo, että tästä Suomen hallituksen omasta lausumasta neuvoteltiin sen yksityiskohtaisia sanamuotoja myöten Neuvostoliiton kanssa ikään kuin kysymys olisi ollut kahdenvälisestä valtiosopimuksesta.
Hampaankolojen puhdistuksesta osansa saavat demareista niin Mauno Koivisto, Niilo Hämäläinen, Paavo Lipponen ja iso liuta nuorisoliittolaisia, toki useimpien osalta paljon hienovaraisempien piikkien muodossa kuin Karjalaisen täystyrmäys. Ulkolaisista Ruotsin silloinen ulkoministeri Sven Andersson saa myös tuta Sorsan epäsuosion IB-vakoilua koskevan valehtelunsa ja muunkin asenteellisuutensa vuoksi. Tämä heijastui varjona myös ulkoministeriään puolustaneen Olof Palmen ja Sorsan suhteisiin. Erityisen kiittävät arviot ovat vähäisempiä ja niistä varauksettomimmat kohdistuvat Rafael Paasioon ja Johannes Virolaiseen.
Minäkin olen muutamissa kohdin tullut huomioiduksi. Sorsan näkökulmasta ymmärrän hyvin sen kriittisen suhtautumisen, jolla 70-luvun Tuomiojaa käsitellään, Näin semminkin kun jälkikäteen katsoen voin todeta Sorsan olleen monissa silloisissa erimielisyyksiemme kohteissa enemmän oikeassa kuin minä. Joiltain osin Sorsan muistikuvat eivät ole kuitenkaan minun osaltani aivan tarkkoja – ainakin omat muistiinpanoni kertovat asioiden sujuneen hivenen toisin kuin Sorsa kuvaa. Olen silti tyytyväinen, että tänään näytämme olevan hyvin samaa mieltä eräistä aikamme keskeisistä kysymyksistä.
Sorsan kirjaa ei tule lukea historiallisena hakuteoksena, siksi runsaasti siinä on pikkuvirheitä ja epätarkkuuksia. Esim. ”Kansainvälisen” suomennos ei ole Jyväskylän lyseon O.W. Kuusisen ja Yrjö Sirolan tekemä, vaan Kuusisen ja Sulo Wuolijoen, Sirolan ollessa Viipurin poikia. Sinänsä tällaisilla pikkuvirheillä ei ole suurempaa merkitystä. Niihin viittaamiseen houkuttaa kuitenkin se, että Sorsa haluaa itse oikaista Max Jakobsonia, joka erehtyi muistelmissaan kirjoittamaan, ettei Pietari vallankumouksen jälkeen enää ollut Venäjän pääkaupunki, vaan sosialistisen internationaalin päämaja. ”Ei internationaali koskaan joutunut kommunistien käsiin eikä sen päämaja ollut Pietarissa. Maxin setä Jonas Jakobson olisi tiennyt, kun oli sosialisti itsekin.” Oikaisussa on ongelmallista se, ettei Jonas ollut sosialisti eikä Max Jakobssonin setä vaan isä. Setä Santeri oli kylläkin sosialisti.
marraskuu 2003
