Urheiluopistosäätiö, 191 s., Keuruu 2003.
Säätiön bunkkeri
Työväen Urheiluliiton liittoneuvosto päätti tammikuussa 1952 perustuu Urheiluopistosäätiön nimeä kantavan säätiön, jolle se luovutti TUL:n omistaman Pajulahden urheiluopiston ja myöhemmin myös enimmän osan muusta liiton hallitsemasta kiinteästä omaisuudesta. Perustamispäätös tehtiin liitossa yksimielisesti ilman, että vähemmistönä olleet kommunistit olisivat sitä vastustaneet – ehkä siksi, että epäluuloistaan huolimatta he eivät olisi voineet päätöstä estääkään.
Kyse oli alusta alkaen liiton sosialidemokraattisen enemmistön hanke, jonka tarkoituksena oli liiton omaisuuden betonoiminen sosialidemokraattien hallintaan liiton kommunistien valtapyrkimysten ja myös valvontapyrkimysten ulottumattomiin. Säätiön historian kirjoittanut Eino Ketola antaa kommunistien 50-luvun alussa TUL:n varojen väärinkäytöksiin kohdistuneille syytteille melkoisen merkityksen omaisuudensiirtohankkeen katalysaattorina. Syytökset eivät Ketolankaan referoimina liene olleet aivan aiheettomia. Mihinkään tuomioihin ne eivät kuitenkaan koskaan johtaneet siksi, että TUL ei sosialidemokraattisen enemmistönsä päätöksellä koskaan ryhtynyt asianomistajana sellaisia vaatimaan.
Tästä kommunismilta suojautumisesta ei liiton elimissä koskaan avoimesti puhuttu säätiötä perustettaessa. Sen sijaan viitattiin mahdolliseen valtakunnanliiton syntymiseen, jonka varalta TUL:n omaisuus olisi hyvissä ajoin siirrettävä porvarien ulottumattomiin.
Se, mitä säätiötä perustettaessa ei ajateltu eikä tiedetty oli, että siitä tulisi keskeinen väline kohta alkavassa TUL:n sosialidemokraattien ja saman tien koko sosialidemokraattisen työväenliikkeen sisäisessä, hajaannukseen johtaneessa välienselvittelyssä. Säätiötä perustettaessa Väinö Leskinen oli TUL:n puheenjohtaja ja Eino A. Wuokko pääsihteeri eikä siihen, että säätiön toimielimet miehitettiin saman hengen miehillä – naiset olivat silloin vielä vain näytteen omaisesti johtopaikoilla edustettuna – vielä liittynyt mitään suunniteltua osapuolirakentamista. Tilanne muuttui kun TUL:n sosialidemokraattinen ryhmä jakaantui ja Pekka Martinin organisoima ryhmittymä, osin kommunistien sivustatuella, nosti Pekka Tervon Leskisen tilalle puheenjohtajaksi v. 1955 liittokokouksessa. Pian sen jälkeen myös pääsihteeri vaihdettiin. SDP:n veljessota pääsi hyvään vauhtiin.
Kesällä 1955 urheiluopistosäätiö hankki siltasaarelaisen talon kivijalasta toimistohuoneiston, jota ryhdyttiin kutsumaan Bunkkeriksi. Kun Leskinen havaitsi v. 1955 puoluekokouksen jälkeen, ettei hänellä ollutkaan enemmistöä puoluetoimikunnassa, laajeni bunkkerissa johdettu toiminta koskemaan TUL:n takaisinvaltauksen lisäksi koko sosialidemokratian haltuunottoa. TUL:n osalta työ epäonnistui, samoin SAK sekä SDP:n nais- ja nuorisoliitto jäivät myöhemmin TPSL:ksi järjestäytyneiden skogilaisten käsiin. Pääpalkinto, itse SDP, kuitenkin vallattiin v. 1957 ylimääräisessä puoluekokouksessa leskisläisten käsiin.
Tämän jälkeen urheiluopistosäätiön toiminta keskittyi taas enemmän liikuntapolitiikkaan. Kun leskisläiset hävisivät TUL:n, oli säätiö keskeinen toimija ja rahoittaja TUL:n rinnakkaisjärjestön TUK:n synnyttämisessä. Säätiö oli yksi hiertävä tekijä kun 70-luvulla päästiin lopulta työväen urheilun jälleenyhdistämiseen 70-luvulla. Säätiö ei kuitenkaan ollut pelkkä valtapolitiikan väline vaan se myös ylläpiti ja kehitti Pajulahden urheiluopistoa ja toteutti Helsingin urheilutalohankkeen. Tämäkin puoli tulee Eino Ketolan kirjassa hyvin esitellyksi.
Tätä perinteistä, sinänsä hyvin kirjoitettua järjestöhistoriaa mielenkiintoisempi puoli kirjassa kuitenkin on Ketolan kuvaus Bunkkeri-ajan poliittisesta järjestökamppailusta. Ketola kirjoittaa hyvin avoimesti osapuolihistoriaa, eikä salaa mielipiteitään. Lasse Lehtisen näkemyksiin yhtyen – mutta omien johtopäätöstensä riippumattomuutta niistä korostaen – Ketola mm. kirjoittaa, miten säätiön ”omaksuma poliittinen rooli hidasti myös sosiaalidemokraattisen puolueen suomettumista”. Osapuolisuudestaan huolimatta Ketola on siinäkin suhteessa Juhani Suomen kaltainen historiantutkija, että dokumentoi ja asettaa kaikkien arvioitavaksi tietonsa joita voi myös tulkita vähän eri lailla kuin kirjoittaja itse tekee.
toukokuu 2003
