Macmillan, 580 s., Chatham 2001
Uuden talouspolitiikan suunnannäyttäjä
Robert Skidelskyn John Maynard Keynes -elämäkerran kolmas ja viimeinen osa kattaa Keynesin viimeiset elinvuodet Yleisen teorian ilmestymisen jälkeen. Yleinen teoria oli hänen viimeinen suuri antinsa talousteorialle, mutta hänen elämäntyönsä ei suinkaan päättynyt sen valmistumiseen. Toisen maailmansodan aikana Keynes nousi vaikutusvaltaisempaan asemaan kuin koskaan Englannin valtionvarainministeriön palkattomana neuvonan-tajana ja Englannin pankin johtokunnan jäsenenä, jolloin keynesiläisyys teki varsinaisen läpimurtonsa.
Sotaolosuhteet edesauttoivat tätä läpimurtoa sekä Keynesin ja taloustieteen vanhan valtavirran lähentymistä, kun Keynesin kysynnänsäätelyoppi osoittautui aseeksi myös inflaation torjuntaan. Sosiaalipolitiikkaan Keynes ei koskaan osoittanut suurempaa harrastusta, mutta hän antoi kuitenkin tärkeää taustatukea sille, että toisen liberaalin lordin, William Beveridgen laatima suunnitelma sodanjälkeisestä sosiaalivakuutusjärjestelmästä tuli yleisesti hyväksytyksi.
Keynesin merkittävin työ oli uuden sodanjälkeisen taloudellisen maailmanjärjestyksen suunnittelu ja siitä sopiminen. Lähtökohta oli hyvin erilainen kuin ensimmäisen maailmansodan aikana. Silloin eliittien mieliä hallitsi ajatus vuoden 1913 maailmaan palaamisesta, mutta toisen maailmansodan aikana kukaan ei kaivannut takaisin 30-luvun maailmaan. Uuden järjestyksen kaipuu koski myös ja nimenomaan kansainvälisen kaupan ja valuuttaolojen järjestämistä.
Sodanjälkeisen maailman hahmottelu tapahtui pitkälti Yhdysvaltain johdolla, ja vain Keynesin henkilökohtainen arvovalta ja asiantuntemus piti Englannin ainakin muodollisesti tasaveroisena osapuolena mukana työssä. Yhdysvaltain ja Englannin suhde ei suinkaan ollut ongelmaton. Vaikutusvaltaiset isolationistit halusivat pitää USA:n maailmansodan ulkopuolella eivätkä automaattisesti asettaneet Englantia kumppanina Saksan edelle. Presidentti Roosevelt kyllä näki jo hyvissä ajoin ennen Pearl Harboria että USA:n oli liityttävä sotaan Englannin tueksi, silti hänkin, kuten vielä selvemmin monet vaiku-tusvaltaiset toimijat hänen hallinnossaan, suhtautuvat samalla Englantiin tietyllä epäluulolla eivätkä nähneet, että Yhdysvaltain tehtävänä olisi pelastaa brittiläistä imperiumia. Kyse oli myös väistyvän maailmanvallan ja uuden nousevan maailmanvallan kilpailusta sodanjälkeisen maailman johtoasemasta.
Britteihin epäluuloisesti suhtautui myös USA:n apulaisvaltiovarainministeri Harry Dexter White, joka oli Keynesin tärkein vastapuoli Bretton Woods-järjestelmän syntyyn johtaneessa amerikkalais-englantilaisvetoisessa prosessissa. White, alunperin Weit, oli liettuanjuutalaisten maahanmuuttajien lapsi, lähes yhtä älykäs ja lahjakas kuin Keynes, joka Keynesiä vähemmän osasi peitellä ylemmyyttään.
Oma mielenkiintonsa on myös sillä, että White tiedetään tänään kiistattomasti toimittaneen Neuvostoliiton tiedustelulle vuosien ajan salaisia tietoja. Oliko hän kuinka tietoinen neuvostoagentti, joka myös toteutti toimeksiantoja, on kiistanalaisempi asia. Joka tapauksessa hänen neuvostomyönteisyyteensä istui hyvin epäluulo brittien suhteen.
Keynesin ja Whiten vetämä pitkä ja monivaiheinen neuvotteluprosessi päättyi heinäkuussa 1944 Bretton Woodsissa pidettyyn konferenssiin, jossa perustettiin kansainvälinen valuutta-rahasto IMF ja maailmanpankki – silloiselta nimeltään International Bank for Reconstruction and Development. Tulos oli kompromissi Keynesin ja amerikkalaisten käsitysten välillä ja lähempänä jälkimmäisiä. Keynesin argumenttien intellektuaalinen ylivoima ei auttanut, kun vastassa oli amerikkalainen taloudellinen ylivalta. IMF:stä ei tullut sellaista Keynesin havittelemaa maailmantalouden keskuspankkia,jolla de facto olisi ollut oikeus oman rahan luomiseen – Keynesin suunnitelmissa bancor-imisen – jolla maailmantalouden likviditeettikriisi ja sodanjälkeen uhkaava niukkuus olisi voitu välttää.
Sodan päätyttyä Yhdysvalloista oli tullut ylivoimainen maailmanmahti velkaantuneen ja köyhtyneen Englannin rinnalla. Keynes lähetettiin Washingtoniin neuvottelemaan avusta tai ainakin edullisesta lainasta, mutta tulos oli englantilaisille nöyryytys. Englanti joutui soveltamaan tiukkaa vyönkiristysohjelmaa ja ajautui sellaiseen maksutasekriisiin, jossa devalvaatio oli välttämättömyys. Nyt Yhdysvallatkin heräsi havaitsemaan ei vain Englannin vaan koko Euroopan ahdingon ja pani liikkeelle mittavan Marshall-apusuunnitelman, joka hyvinkin vastasi Englannin osalta sitä, mitä Keynes oli ollut hakemassa. Kylmä sota ei kuitenkaan vielä sodan päättyessä ollut sellainen liikkeellepaneva voima kuin se jo pari vuotta myöhemmin oli. Keynes itse ei Marshall-apua ollut näkemässä, sillä hän kuoli huhtikuussa 1946.
Suurin osa Keynes-elämäkerran kolmannesta osasta käsittelee näitä englantilais-merikkalaisia suhteita ja Keynesin vetämiä neuvotteluja välillä uuvuttavankin yksityiskohtaisesti, mutta myös vakuuttavasti. Skidelskillä on asioiden ohella silmää myös tilanteille ja ihmisille, monet arviot ja luonnekuvat ovat osuvia. Vanheneva Keynes oli jättänyt jo aktiivisen homoseksuaalisuusvaiheen taakseen ja eli onnellisessa avioliitossa venäläissyntyisen entisen balettitanssijan Lidia Lopokovan kanssa. Terveydeltään horjuvaisen Keynesin riippuvuus Lidian hellästä ja tarvittaessa tiukasta huolenpidosta sekä Lidian värikäs boheemi-persoona tulevat myös asianmukaisesti kuvatuiksi.
Skidelskin Keynes-elämäkerran toisessa osassa siteerataan kirjettä, jonka Keynes kirjoitti Yleistä teoriaa kirjoittaessaan eräälle tuttavalleen. Siinä hän kertoi kirjoittavansa teosta jonka uskoi tulevan mullistamaan sen, miten taloustieteitä siihen saakka oli tarkasteltu. Tuollaista oikeaanosunutta itsetietoisuutta voi vain ihailla, mutta kadehtia sitä ei kannata. Minulle on jo tarpeeksi haasteellinen tavoite, että pystyisin joskus vielä tekemään sellaista historiankirjoitusta kuin Skidelski.
Joulukuu 2001
