641 s., WSOY, Juva 1999
Paasikivi hirmuisina vuosinaan
Polvisen monumentaalinen Paasikivi-elämäkerta on edennyt sodanjälkeisiin ns. vaaran vuosiin. Perustellusti voi sanoa, että Paasikiven valtiomies kulminoitui näihin vuosiin, jolloin hän Suomen nollavuonna 74-vuotiaana nousi valtakunnan johtoon pääministerinä ja sitten presidenttinä.
Tuomo Polvisella on aika ja aihe hyvin hallussa. Sujuvasti, johdonmukaisesti ja kattavasti etenevää tekstiä on ilo lukea, vaikka asiat olisivat jo entuudestaan tuttuja. Vaikka Polvisella itsellään on ollut vähän jos lainkaan uutta lähdeaineistoa käytettävissään on tilanne kuitenkin kymmenen vuoden takaiseen nähden oleellisesti muuttunut ennen muuta neuvostoarkistojen osittaisen avautumisen seurauksena.
Tämä tarkoittaa mm sitä, että Suomen ja Neuvostoliiton sodanjälkeisiä neuvotteluja ja suhteita laajemminkin voi nyt tarkastella molempien puolien aineistosta käsin. Vaikka KGBn arkistot edelleen pääosin ovat suljettuja eikä Stalinin pään sisälle kukaan ole koskaan päässyt kurkistamaan on tähän enää vaikea odottaa oleellisesti uutta.
Esimerkiksi yya-sopimuksen tausta ja siitä käydyt neuvottelut tulevat nyt varsin täydellisesti katettua. Polvisen kuva riisuu jonkin verran sädekehää Paasikiven ja Kekkosen neuvottelutaktiikalta sikäli, että nykytiedon valossa näyttää siltä kuin Stalin olisi jo ennalta valmistunut suostumaan Paasikiven hahmottelemaan sopimusluonnokseen. Näin siksi, että neuvostojohdolla oli jo ennakkoon tiedossaan raja mihin Paasikivi ja hallitus olivat enintään valmiita suostumaan, kiitos Yrjö Leinon, Mauno Pekkalan ja Cay Sundströmin, jotka äärimmäistä epälojaalisuutta osoittaen välittömästi juoksuttivat kaikki hallituksen piirissä käydyt keskustelut ja tehdyt päätökset neuvostoliittolaisten tietoon.
Tämä ei välttämättä ole odottamaton tieto, mutta uusien arkistolähteiden valossa hämmästyttää kuitenkin se, miten pohjatonta epäitsenäisyyttä ja palvelualttiutta jokseenkin kaikki kansandemokraatit ja kommunistit – poikkeuksena ehkä Reinhold Svento – isoveljen edessä osoittivat. Esimerkiksi Cay Sundström sodanjälkeisenä Suomen lähettiläänä Moskovassa on ollut matelevaisuudessaan ja omaa hallitustaan kohtaan osoittamassaan epälojaalisuudessa todellinen pohjanoteeraus, johon Neuvostoliiton ulkoministeriössäkin näytetään tästä syystä suhtaudutun joltisenkin pidättyvästi.
Minua kiinnostaa erityisesti Paasikiven jälkeen pääministerinä toimineen ja SKDL:oon siirtyneen entisen sosialidemokraatin Mauno Pekkalan rooli siksikin, että hän on suurin piirtein ainut pääministereistämme, josta koskaan ei ole yritettykään kirjoittaa vakavampaa elämäkertaa. Olen tuntenut houkutusta aukon täyttämiseen ajatellen, että hänen täytyy olla jotenkin aliarvioitu poliitikko, mutta tämän Polvisen kirjan luettuani alan vakuuttua, että unohdus on hänen kohdallaan armeliain suhtautuminen. Päättämättömyys, luikurimaisuus ja alkoholismi näyttävät olleen hänen pääministeriytensä leimallisimmat ominaisuudet.
Kirjan päähenkilöstä Polvisen piirtämä kuva on jo hyvinkin tuttu ja arvostuksen ansaitseva. Jos jotain niin enintään olisin jäänyt kaipaamaan vähän enemmän yritystä arvioida sitä, kuinka paljon Paasikivi osasi näytellä ja käyttää myös kuuluisia raivonpurkauksiaan laskelmoiduksi hyväkseen, niin vaikeata kuin tämä onkin.
