Viime kuussa Yhdistyneet Kansakunnat vietti 75-vuotispäiväänsä. Kun päivänsankaria muistettiin, niin juhlintaa sävytti myös pettymys siihen, ettei hienojen periaatteiden varaan perustettu maailmanjärjestö ole saanut pysyvää ja aseetonta maailmanrauhaa aikaan. Pettymyksen ymmärtää kun rakkaaseen lapseen kohdistuu ylimitoitettuja odotuksia.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että YK on pysynyt pystyssä kauemmin ja vaikuttanut maailmanmenoon myönteisemmin kuin mikään aikaisempi yritys järjestää kansakuntien ja valtioiden välistä yhteistyötä.
Immanuel Kantilta on 1700-luvun lopulta rekisteröity ensimmäinen ajatus maailmanhallituksesta. Sen eräänlaisena ensimmäisenä toteutuneena inkarnaationa, joskin hyvin toisenlaisessa muodossa kuin Kant oli ajatellut, voi pitää Venäjän, Itävallan ja Preussin Napoleonin sotien jälkeen vuonna 1815 perustamaa ja sittemmin enimmän osan Eurooppaa kattanutta Pyhää Allianssia.
Mikään ”kansainliitto” Pyhä Allianssi ei ollut, vaan pikemminkin hallitsijoiden liitto kansojen kurissapitämiseksi ja nationalististen tai yhteiskunnalliseen vallankumoukseen tähdänneiden aatteiden leviämisen estämiseksi. Omalla tavallaan se kuitenkin onnistui rauhan säilyttämisessä Euroopassa ja suursotien välttämisessä melkein sadan vuoden ajan.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittajavaltioiden Versaillesin rauhankonferenssissa perustettu Kansainliitto jäi torsoksi, kun Yhdysvaltojen senaatti esti maan liittymisen maailmanjärjestöön. Kansainliiton suuri heikkous oli myös samastuminen voittajavaltioiden sanelemaan Versaillesin rauhansopimukseen. Aluksi liiton ulkopuolelle jätettiin siihen myöhemmin liittyneet Saksa ja Neuvostoliitto, joiden molempien jäsenyys jäi lyhytaikaiseksi. Jälkimmäisen osalta jäsenyys päättyi, kun se erotettiin talvisodan aloittaneena hyökkääjänä vuonna 1940.
Sinänsä Kansainliiton peruskirja ei sodankäyntiä yksiselitteisesti kieltänyt, kunhan kaikki välitysyritykset oli ensin käytetty loppuun. Vasta Kellig-Briand sopimus vuodelta 1928 toi ehdottoman sodan aloittamisen kiellon osaksi kansainvälistä oikeutta.
Kun voittajavaltiot toisen maailmansodan jälkeen kokoontuivat San Franciscoon perustamaan Yhdistyneitä Kansakuntia, ne halusivat välttää Kansainliiton monet valuviat. Vältellessään Kansainliiton valuvikoja voi kysyä tulivatko YK:n perustajat samalla tehneeksi myös uusia valuvikoja.
Jos tänään kysyy, miten YK on onnistunut, riippuu vastaus siitä, näkeekö lasin puoliksi tyhjänä tai puoliksi täytenä. YK:n peruskirja on ylevää luettavaa, eivätkä sen periaatteet ole jääneet pelkästään kuolleiksi kirjaimiksi. Maailmansota on toistaiseksi vältetty ja kansainvälistä monenkeskistä säädösjärjestelmää on askel askeleelta täydennetty. Kuulun siten niihin, joiden näkemys YK:n onnistumisesta kallistuu kuitenkin antamaan siitä vähintään tyydyttävän arvosanan.
YK:ta on helppo ja usein myös perusteltua arvostella tehottomuudesta. Se on kuitenkin viime vuosina parantanut juoksuaan monien hallinnollisten uudistusten seurauksena. Sen erityisjärjestöjen toimintakyky on useimpien kohdalla kiitettävä, hyvä tai vähintään tyydyttävä, vaikka ongelmia niissäkin riittää.
Vaikka kaikki Nobelin rauhanpalkinnon saaneet eivät suinkaan ole kiistattomasti niitä ansainneet niin silloin kun saaja on ollut YK itse – kuten 2001 jolloin YK jakoi sen silloisen pääsihteerinsä Kofi Annan kanssa – ei se ole herättänyt laajempaa arvostelua. YK:n erityisjärjestöistä pakolaisista huolehtiva UNHCR on saanut sen peräti kahdesti vuosina 1954 ja 1981 ja vuonna 2020 sen sai World Food Program. Kaikki YK-järjestöt jäsenmaitten maksuista riippuvaisina aina alirahoitettuja, mutta yleensä ne käyttävät niukkoja resurssejaan kiitettävästi. Skandaalejakin on toki joskus esiintynyt, mutta yleisesti ottaen ne ovat parantaneet viime vuosina hallintokulttuuriaan.
YK:n rooli ainoana sotilaallisen voimankäytön legitimoijana maailmassa on kirjattu sen peruskirjaan. Alkuperäinen ajatus oli, että YK:lla olisi käytössään oma turvallisuusneuvoston alainen armeija sotien pysäyttämiseksi ja hyökkäyksen kohteeksi maan auttamiseksi. Tätä jopa kerran käytettiin, kun turvaneuvosto Neuvostoliiton boikotoidessa sen istuntoja valtuutti YK-lipun alla taistelleet amerikkalaisjohtoiset joukot Etelä-Korean avuksi Pohjois-Korean hyökkäyksen torjumiseksi vuonna 1950.
Sen jälkeen YK:n nimissä on koottu, ensimmäisen kerran vuonna 1956 Suezilla, osapuolten hyväksymiä rauhanturvajoukkoja. Nyttemmin ei niiden lähettämiseen enää välttämättä tarvita konfliktin kaikkien osapuolten suostumusta. Maailmanjärjestö voi siten nyt käynnistää myös vaativampia kriisinhallintaoperaatioita, joissa sen valtuuttamille joukoille annetut voimankäyttöoikeudet eivät enää rajoitu vain itsepuolustukseen.
Kriisinhallinnan mahdollisuuksia on sen jälkeen vielä terästänyt vuonna 2005 YK:ssa hyväksytty suojeluvastuun (responsibility to protect) periaate, joka velvoittaa YK:ta humanitääriseen väliintuloon silloin, jos valtio on kyvytön estämään kansanmurhia, sotarikoksia tai rikoksia ihmisyyttä vastaan. Konsensus suojeluvastuun hyväksymisestä syntyi lopulta reaktiona siihen, kun riittämättömin resurssein ja toimivaltuuksin varustetut YK:n rauhanturvaajat joutuivat voimattomina sivustakatsojina seuraamaan vierestä, kun Rwandassa ja Srebrenicassa toimeenpantiin kauheita kansanmurhia.
Viime kädessä suojeluvastuun edellyttämiin toimiin valtuuttaminen on edelleen
turvallisuusneuvoston käsissä. Ja vaikka turvaneuvoston jäsenet olisivat valmiita valtuuttamaan operaation eivät ne itse eivätkä muutkaan jäsenmaat ole aina valmiita asettamaan riittävässä määrin omia joukkojaan operaation käyttöön. Tämänkin sai YK katkerasti kokea Rwandan ja Bosnian kriiseissä. Molemmissa tilanteissa määrällisesti ja valtuuksiltaan riittämättä YK-joukot joutuivat seuraamaan sivusta kansanmurhien toimeenpanoa.
YK:n isoin uudistustarve koskee juuri turvallisuusneuvostoa, jonka kokoonpano heijastaa maailman tilaa ja voimasuhteita toisen maailmansodan päättyessä. Vaikka uudistamistarve tunnistetaan ei turvaneuvoston edustavuutta lisäävä laajentaminen ole lähiaikoina etenemässä mihinkään. Pysyvät jäsenet eivät sitä avoimesti vastusta – niin kauan kun niiden veto-oikeuteen ei yritetä koskea – mutta mitään pakottavaa tarvetta ne eivät uudistukselle näe. Turvaneuvoston laajentaminen noin 25-jäseniseksi sekä uusilla pysyvillä jäsenillä (ilman veto-oikeutta) ja vaihtuvilla jäsenillä mahdollistaisi myös sen, että se voisi korvata itse itsensä eräänlaiseksi epäviralliseksi maailmanhallitukseksi asettaneen G-20 ryhmän.
Pysyvää jäsenyyttä turvaneuvostossa kärkkyvät Intia, Brasilia, Saksa ja Japani sekä parikin maata Afrikasta, jonka aliedustus on yleisesti tunnustettu. Minkään näistä osalta kannatus ei ole kiistatonta, sillä näiden maiden pysyvää jäsenyyttä vastustavat se mitä olen kutsunut kateellisten naapureiden klubiksi – Pakistan, Argentiina, Italia ja Etelä-Korea.
Viime kädessä syy YK:n ongelmiin on kuitenkin sen jäsenmaissa. Ilman jäsenvaltioiden tukea ja sitoutuneisuutta – ja turvallisuusneuvostossa ilman viiden pysyvän jäsenen hyväksyntää – ei maailmanjärjestöllä oli toimintakykyä eikä toimivaltaa. Kriisihallintaoperaatioihin YK:lla ei ole asettaa omia joukkoja, vaan se joutuu kääntymään jäsenvaltioiden puoleen ja vetoamalla ja suostuttamalla raapimaan kasaan riittävästi joukkoja.
Jäsenmaat tulevat säilymään kauas tulevaisuuteen YK:n heikkona lenkkinä ja tämän järjestelmän kanssa on pakko elää. On helppoa esittää idealistisia ideaaliratkaisuja siihen, miten kansainvälinen yhteistyö ja globalisaation hallinta tulisi järjestää. Valitettavasti näköpiirissä ei ole mahdollisuutta siirtyä johonkin maailmanparlamentin ja maailmanhallituksen johdolla toimivaan maailmaan, tai että sellainen ylipäätään olisi koskaan mahdollista. Maailma tulee vielä niiden seuraavien ratkaisevien vuosikymmenten ajan, joka meillä enintään on aikaa toteuttaa kestävään kehitykseen siirtyminen, perustumaan muodollisesti itsenäisiin valtioihin.
Kun ihmiskunnan selviytymistä koskevat globalisaation haasteisiin on päästävä käsiksi tässä ja nyt, tulee hallitustenväliseen yhteistyöhön perustuva järjestelmä olemaan edelleen siinä pääosassa. Silloin on tärkeätä, että mahdollisimman moni siihen osallistuva hallitus on demokraattisesti valittu ja demokraattiselle parlamentille vastuullinen. Kylmän sodan päättyminen kaatoi autoritaarisia hallituksia muuallakin kuin itäblokissa. Tuolloin ilahduttavasti laajentunut demokratia ei kuitenkaan ole enää viime vuosina viettänyt uusia voitonjuhlia maailmalla, vaan takaiskut ovat olleet yleisempiä.
Parlamentaarisen demokratian ja kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksien elementtejä on myös saatava enemmän mukaan myös hallitustenväliseen kansainväliseen yhteistyöjärjestelmään eli YK:n ja sen erityisjärjestöjen työhön. Kansainvälisillä kansalaisjärjestöt – INGOt eli International Non-Governmental Organisationit – sekä parlamentaariset rinnakkaiselimet ovat jo nyt neuvoantavina foorumeina olemassa monissa kansainvälisissä järjestöissä. Sellaiset valtiosta riippumattomat toimijat kuin Amnesty International, Greenpeace, Medecins sans frontiers tai Opus Dei, saattavat vaikuttaa monia pienvaltioita enemmän tapahtumiin ja kansainvälisen yhteisön agendaan.
Houkutteleva ajatus on, että kansainvälisissä järjestöissä valvottaisiin myös näiden hallitustenvälistä yhteistyötä täydentävien foorumeiden avulla tehokkaammin sitä, miten jäsenvaltiot täyttävät demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioituksen kriteereitä. Tätä voi toivoa ja sitä pitää myös aktiivisesti edistää, mutta ei ole realistista lähteä siitä, että yhteistoiminta esim. ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sotilaallisten konfliktien ehkäisemiseksi tai kriisienhallinnassa voitaisiin rajata vain ahtaimmat demokratian kriteerit täyttäviin maihin.
Maailmanjärjestön on oltava universaali tai sillä ei ole mitään virkaa. YK:ta ei voi korvata millään vain samanmielisten maiden – demokraattisten tai suvereniteettiaan korostavien – maiden kilpailevalla järjestöllä. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että kauppapolitiikassa ja taloudellisessa yhteistoiminnassa demokraattiset maat voisivat olla tiukempia räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyvien maiden suhteen. Valmiutta tähän kuitenkin rajoittaa se, että harvat maat ovat tuomioissaan valmiita menemään niin pitkälle, että osallistuisivat sellaisiin sanktioihin, joista olisi niille ja niitä kotimaanaan pitäville suuryrityksille huomattavampaa taloudellista haittaa.
On avoin kysymys palvelisiko Yhdysvaltain tulevan presidentin Bidenin aloite demokratioiden yhteenliittymästä sinänsä hyviä tavoitteita demokratian vahvistamisesta. Näin tuskin käy, jos hänen kaavailemastaan foorumista vähäisimmässäkään määrin tulisi YK:n kilpailijaksi koettu ja vastakkaisuuksia kärjistävä pysyvä liitto.
Demokratia ei menesty vientituotteena eikä etenkään miekkalähetyksen menetelmin. Liberaali kaikkien kansalaisten vapauksia ja oikeuksia kunnioittava demokratia leviää parhaiten esimerkin voimalla, osoittamalla kykynsä tuottaa vakautta, turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ratkaisuja globalisaation aikakauden suuriin haasteisiin kestävästä kehityksestä ja ilmastonmuutoksesta pandemioihin. Erityisen hyvässä, mutta velvoittavassa asemassa tässä ovat pohjoismaat, joiden menestys globalisoituneessa maailmantaloudessa pohjautuu pohjoismaisen mallin mukaisen hyvinvointivaltioon, jonka arvo joskus ymmärretään paremmin pohjoismaiden ulkopuolella kuin Pohjolassa silloin, kun sitä ollaan oltu heikentämässä.
YK:n perustehtävä on rauhan turvaaminen. Näin me sen myös Suomessa ymmärrämme. Suomi on mielellään esiintynyt rauhanturvaamisen pienenä suurvaltana, mutta enää tälle ei ole kovin paljoa katetta. Mutta silloin kun Suomi osallistuu – kuten tapahtui jo heti jäseneksi liittymisemme jälkeen Suezilla – YK:n omaan tai sen valtuuttamaan rauhanturvaamiseen ja kriisinhallintaan on osaamisemme arvostettu syystäkin korkealle.
Suurimmillaan suomalaisten osallistuminen YK-operaatioihin on ollut Namibian itsenäistymistä edeltäneeseen UNTAG-operaatioon vuonna 1989, jossa suomalaisen pataljoonan vahvuus ole lähes 900 sotilasta. UNIFIL operaatiossa on Suomi ollut pisimpään ja siellä palvelleiden suomalaisten kokonaismäärä nousee tuhansiin. Viime vuosina YK-operaatioiden tukemista tärkeämmäksi Suomelle on tullut USA- ja Nato-solidaarisuuden osoittaminen Afganistanissa ja muissa Nato-operaatioissa.
Sotilaalliseen eli nk. kovaan turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat tietysti myös YK:ssa keskeisessä asemassa. Näiden rinnalla ovat kuitenkin ns. laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvat uhat saaneet perustellusti kasvavaa huomiota. Ne eivät ole syntyneet sotilaallisesta voimankäytöstä eikä niitä sotilaallisin keinoin voida ratkaista, mutta ne voivat ilmastonmuutoksen, muuttoliikkeiden ja eriarvoisuuden kasvun seurauksena muodostua myös sotilaallisten konfliktien lähteiksi. Terrorismi uhkana voi olla sekä syntyperältään osin sotilaalliseen voimankäyttöön liittyvä, mutta sekään ei kuitenkaan ole ensi sijassa sotilaallisella voimankäytöllä torjuttava uhka.
Juuri laaja-alaisen turvallisuuteen ja kriisien ennaltaehkäisyyn liittyvissä kysymyksissä – eli sellaisissa, joissa harvemmin törmätään turvallisuusneuvostossa käytettyyn veto-oikeuteen – YK on omimmillaan.
YK:n arvostelu henkilöityy helposti pääsihteeriin ja myös nykyinen pääsihteeri Antonio Guterres on saanut siitä osansa. Hänen hallinnolliset uudistuksensa, erityisesti naisten nostaminen keskeisiin tehtäviin, saavat kiitosta. Arvostelu taas kohdistuu erityisesti siihen, että hän ei ole yhtä selvästi kuin edeltäjänsä puuttunut räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin, varsinkaan silloin jos on kyse turvaneuvoston pysyvistä jäsenistä. Hänen puolustajansa vetoavat siihen että ”megafonidiplomatiasta” pidättäytyminen antaa vastaavasti enemmän kulissien takaisia mahdollisuuksia vaikuttaa. Tämän tuloksellisuudesta on kuitenkin vaikea löytää näyttöjä.
Selvimmin YK:n ja koko monenkeskisen sääntöpohjaisen kansainvälisen yhteistyöjärjestelmän puolustaminen ja vahvistaminen on tietenkin Suomen kaltaisten pienempien maiden etujen mukaista. Peruuttamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa on kuitenkin mahdotonta osoittaa yhtään maata – erotuksena niiden johtajien henkilökohtaisista valtaintresseistä – jonka etujen mukaista tämä ei myös olisi.
Kansainvälistä sitovaa sopimusjärjestelmää on rakennettu paljolti, mutta ei yksinomaan YK-johtoisesti. Itse maailmanjärjestö on rakenteiltaan hyvin samannäköinen kuin 75 vuotta sitten. Suurin muutos on jäsenmäärän lähes nelinkertaistuminen nykyiseen 193 jäsenvaltioon.
YK:n kätilöimät enemmän tai vähemmän yleismaailmalliset sopimukset ja niiden valvomiseksi perustetut järjestöt ulottuvat ihmisoikeuksista kauppapolitiikkaan ja näiden väliin mahtuviin monien arkisten asioiden, kuten postin, teleliikenteen, uhanalaisten lajien suojelun, ydinvoiman käytön ja merenkulun säätelyyn tai jalkaväkimiinojen kieltämiseen.
Lisäksi kansainvälistä sääntöpohjaista yhteistyötä on viety eteenpäin alueellisissa puitteissa. Eniten näin on tehty Euroopassa Euroopan Unionin, Euroopan Neuvoston ja Euroopan Turvallisuus ja Yhteistyöjärjestön ETYJ:n työn tuloksena, mutta paljon myös muissa maanosissa. Lisäksi ydinasesupervallat, Venäjä ja Yhdysvallat, olivat jo pitkään tehneet sopimuksia ydinasevarustelun rajoittamisesta.
Tämä vuosikymmenten työn tuloksena muotoutunut kansainvälinen sopimusjärjestelmä ja sen määrittämät pelisäännöt eivät ole täydellisiä tai virheettömiä. Niiden parantaminen ja niiden puitteissa toimiminen on kuitenkin ainoa tapa, jolla peruuttamattoman keskinäisriippuvuuden maailmassa voidaan kuvitella vastattavan kestämättömän kehityksen, ilmastonmuutoksen, muuttoliikkeiden ja voimapolitiikan haasteisiin.
Tämä vaivalla rakennettu ja parhaimmillaankin vielä hatara sääntöpohjainen yhteistyöjärjestelmä on jo pitkään ollut vakavasti uhattuna. Nationalistiset ja populistiset liikkeet eri puolilla maailmaa ovat vaatineet maitaan toimimaan oman mielensä mukaan ja irtaantumaan niitä sitovista sopimuksista. Siten on paikallaan, että eduskunnalle annetussa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa on nostettu tämän sääntöpohjaisen monenkeskisen yhteistyöjärjestyksen puolustaminen ja vahvistaminen yhdeksi ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme keskeiseksi tehtäväksi.
Puhe nuorten ja opiskelijoiden YK-päivän seminaarissa 27.11.2020
