Suomen EU-politiikkaa leimaa pragmaattisuus. Sen vastakohta on ideologisuus, joka yhtäällä tarkoittaa varauksetonta tukea kaikelle integraation vahvistamiselle ja liittovaltiokehitykselle ja toisaalla EU-integraation totaalista vastustamista.
Ideologia ei ole ohjannut Suomen EU-politiikkaa. EU-kansanäänestyksemme jälkeen unionia vastaan eivät ole kampanjoineet edes perussuomalaiset, kun puolueen linjan on määrännyt Timo Soini. Unioniin kielteisesti suhtautuvien kannatuksen keräämiseen on riittänyt kepeä EU-kriittinen huulenheitto.
Ruotsissa EU-jäsenyyden kannattajien ja vastustajien kiistely jatkui maan kansanäänestyksen jälkeenkin. Se heikensi Ruotsin vaikutusvaltaa EU:ssa. Suomessa EU-asioita on voitu käsitellä ilman ideologista painolastia pyrkien laajaan yhteisymmärrykseen parhaasta toimintalinjasta. Tästä asiasta sekä liittovaltiokehitystä suosivat että EU:n ulkopuolisuutta parempana pitävät ovat yleensä olleet yhtä mieltä.
Toivon linjan jatkuvan nyt, kun brexit ja muut tapahtumat ovat ajaneet EU:n kriittiseksi koettuun tilaan. En tarkoita avoimen keskustelun rajoittamista. Sitä tarvitaan.
Vaihtoehtojen kirjo on myös muuttunut. Vaikka liittovaltiokehitystä toivovalla federalismilla on yhä vahvat kannattajansa, usko siihen, että perussopimusten uusimista voitaisiin ja pitäisi jatkaa kohti alati syvenevää liittoa, on hiipunut. Näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa perussopimusten laajempi muuttaminen ei ole mahdollista.
Rooman julistuksessa ratkaisuksi hahmotellaan niin sanottua eritahtista kehitystä, jossa osa jäsenmaista voi edetä integraatiossa pidemmälle ja syvemmälle, kunhan muillekin jää mahdollisuus liittyä myöhemmin mukaan. Perussopimuksissa on tiukat reunaehdot, mutta eritahtisuutta on voitu soveltaa yhteisvaluutassa ja Schengen-yhteistyössä. Syvennettyä yhteistyötä voidaan toteuttaa myös kokonaan EU-rakenteiden ulkopuolella, kunhan se ei riko voimassaolevaa yhteisöoikeutta.
Sopimusten tunnistama eriytynyt yhteistyömahdollisuus koskee niin sanotun pysyvän rakenteellisen yhteistyön nimikkeellä myös yhteistä puolustuspolitiikkaa. Sen konkretia on vielä haussa. Joka tapauksessa Suomi on perustellusti ilmaissut kiinnostuksensa asiaa kohtaan.
Kyse ei ole EU-armeijan tai Naton korvaavan sotilasliiton luomisesta vaan hyvin käytännönläheisestä yhteistyöstä. Sitä tehtäisiin laaja-alaisessa kriisinhallinnassa, uusien hybridivaikuttamiseen liittyvien uhkien torjunnassa ja kustannustehokkuutta tuottavassa tutkimus- ja hankintayhteistyössä sekä eurooppalaisen puolustusvälineteollisuuden kehittämisessä. Kyse on paljolti siis samoista asioista, joita Suomi hakee myös kahdenvälisestä yhteistyöstä Ruotsin kanssa. On kuitenkin vaikea nähdä, että EU-yhteistyö voisi korvata Ruotsin kanssa avautuneita yhteistyömahdollisuuksia tai mennä niitä pitemmälle.
Suomen lähtökohtana eritahtisuuteen on ollut, että vältämme uusien pysyvien jakolinjojen synnyttämistä. Tämä on kestävä kanta siitä riippumatta, tulisiko Suomi mukaan eriytettyyn yhteistyöhön vai ei.
Eritahtisuutta voidaan tarvita esimerkiksi rahaliiton toimivuuden varmistamiseksi. Toisaalta eriytyminen voi myös heikentää EU:ta ja synnyttää uusia keskipakoisvoimia. Minkään uuden ydinryhmän ei pitäisi pystyä rakentamaan itselleen asemaa, jossa se määräisi tahdin muiden B-ryhmään luokiteltujen maiden puolesta.
Jos eritahtiset yhteistyönäkymät kuitenkin etenevät, joudumme tapauskohtaisesti harkitsemaan, onko meidän parempi olla mukana vai jättäytyä ulkopuolelle. Vaikka periaatteessa on parempi olla sisällä kuin ulkona, ei se tarkoita automaattista ennakkoilmoittautumista kaikkiin mahdollisiin ytimiin.
Eurooppa on nyt isojen haasteiden edessä, ja EU:n tulevaisuuden suunta on epävarma. Nyt ei pidä jäädä passiivisesti odottamaan ja katsomaan, mitä tästä tulee. Tarvitaan aktiivista aloitteellisuutta. Se antaa myös pienille jäsenmaille mahdollisuuden käyttää paljon kokoaan suurempaa vaikutusvaltaa.
Pääministeri Juha Sipilän (kesk) puheenvuoroista voi päätellä, ettei hänkään halua Suomen marginalisoitumista EU:ssa. Sipilä toivoo myös laajaa yhteisymmärrystä linjaustemme taakse. Hyvä niin, mutta se edellyttää selvästi aktiivisempaa ja avoimempaa otetta koko eduskunnan näkemysten kuulemisessa ja huomioimisessa. Tätä edellyttää jo perustuslakikin.
Julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä -palstalla 31.3. 2017
