Vaiherikas ja vaikea vuosi 2014 on historiaa. Sen aikana maailmalla eniten huolta ja kärsimystä ovat tuottaneet satoja tuhansia tappanut ja miljoonia pakolaisiksi ajanut sotiminen Syyriassa ja Irakissa, kulkutauti ebola ja Gazan sota. Ebola on, toivottavasti, saatu hallintaan ja epidemian leviäminen estettyä. Sen sijaan väkivallan nopea päättyminen lähi-idässä ei näytä todennäköiseltä ja rauhanprosessin puuttuessa on myös suuri vaara, että konflikti Israelin ja palestiinalaisten kesken purkautuu uuteen väkivaltakierteeseen.
Suomessa uutisointia on hallinnut Ukraina ja Venäjä, itsessään ymmärrettävistä ja perustelluista syistä samoin kuin niiden Suomeen heijastuvien vaikutusten vuoksi. Venäjän toimet Ukrainassa, tuki separatisteille ja Krimin kansainvälisen oikeuden ja sopimusten vastaisella tavalla toimeenpantu miehitys ja anneksointi ovat tulleet laajalti tuomituiksi ja johtaneet EU:ssa päätettyihin Venäjään kohdistettuihin pakotetoimiin. Myös Suomi on näihin kantoihin ja toimiin varauksitta liittynyt.
Pakotteiden tarkoituksena ei ole tuottaa Venäjälle pysyvää vahinkoa vaan tukea poliittisen ratkaisun löytämistä ja toimeenpanoa Ukrainan konfliktiin. Venäjän talouden jyrkkä heikkeneminen ei ole niinkään pakotteiden aikaansaannos vaan siihen ovat vaikuttaneet yhtä lailla öljyn hinnan lasku, Venäjän reformien tyrehtyminen, voimapolitiikan suorat kustannukset sekä autoritaarinen sisäinen kehitys, jotka kaikki leikkaavat kasvun mahdollisuuksia. Tämä merkitsee myös kaikille muille Euroopan maille lisää huolia ja tappioita.
Miten Venäjä suuntautuu näiden haasteiden edessä on edelleen avoinna. Toivottavin seuraus olisi sen toteaminen, että vastakkaisuuksia kasvattava voimapolitiikka ei tuota kenellekään pysyviä etuja vaan ainoastaan taloudellisia tappioita, ja orientoitua sen mukaisesti aidosti tukemaan konfliktien rauhanomaista ja kestävää ratkaisua. Venäjällä on kuitenkin voimia, jotka hakevat ratkaisuja aivan päinvastaiselta, voimapolitiikkaan ja eristäytymiseen tukeutuvalta suunnalta.
Euroopan unionin ja muun maailman on oltava tiukkana kaiken voimapolitiikan käytön suhteen ja estettävä houkutukset kerätä sillä pikavoittoja. Samalla on välttämätöntä pitää ovi avoinna yhteistyöhön perustuville neuvotteluratkaisuille. Vaikka EU olisikin esimerkiksi itäisen kumppanuuden politiikassaan tehnyt virhearviointeja vastakkaisuutta ruokkivalla tavalla, ei se anna mitään oikeutusta Venäjän käyttämälle voimapolitiikalle. Oman politiikan arviointi on silti tärkeätä jotta voitaisiin vielä rakentaa paluuta aitoon yhteistyövaraiseen politiikkaan.
* * *
Kasvanut kansainvälinen jännitys heijastuu Suomeen ennen kaikkea muutoinkin yskivään talouteemme. Mutta voimapolitiikan käyttö Euroopassa ja sotilaallisen voiman näyttäminen myös Itämeren piirissä herättää Suomessa huolestuneita kysymyksiä siitä, vaikuttaako se myös Suomen sotilaalliseen turvallisuuteen.
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tälläkin vaalikaudella laajalla konsensuksella vahvistettu peruslinjaus sisältää: jäsenyyden Euroopan unionissa, kumppanuusyhteistyön Naton kanssa, tiivistyvän puolustusyhteistyön Pohjolan toisen sotilaallisesti liittoutumattoman maan Ruotsin kanssa sekä huolehtimisen niin oman puolustuksemme riittävyydestä kuin siitä, ettei Suomi salli aluettaan käytettävän kenenkään itselleen uhaksi kokemiin sotilaallisiin tarkoituksiin. Tämä on osoittautunut kestäväksi myös ja nimenomaan nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa.
Tätä linjaa on pieni mutta runsasta julkisuutta saava vähemmistö aina halunnut muuttaa viedäkseen Suomen sotilasliittoon. Toki tätä saa ja voi vapaasti esittää, yhtä lailla kuin me jotka emme jaa tätä käsitystä voimme olla eri mieltä sekä itse asiasta että siitä, kuinka perusteltua ja viisasta viholliskuvilla pelottelu ylipäätään on.
Tasavallan presidentti Niinistö on kiitettävästi pyrkinyt rauhoittamaan keskustelua niin, ettei siitä tulisi jakavaa tekijää Suomen politiikkaan. Useimmat liittoutumisen kannattajat sentään ymmärtävät, ettei tämän kortin heiluttaminen nyt ainakaan vahvista Suomen asemaa. Vastaavasti liittoutumisen torjuminen näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ei tarkoita sitä, etteikö Suomi suvereenina valtiona pidätä itselleen oikeutta harkita sitäkin mahdollisuutta, jos se käy perustelluksi.
1.1.2015
