Keskiviikkona aloitin puheenvuoroni politiikan toimittajien lounaalla Suomen talouden tilasta hyvin tietäen, että ainakaan sinä päivänä toimittajia ei kiinnostanut mikään muu asia kuin Ukraina ja pakotteet. Koitin nimittäin tuoda esiin sen, mikä on Suomen talouden alinoteeratuin haaste, josta ei puhuta juuri lainkaan kestävyysvajeen, velkaantumisen, pakotevaikutusten tai elvytysvaatimusten rinnalla.
Antti Rinne on kiitettävästi ottanut kriittistä etäisyyttä siihen Euroopan komission tiukkaa talouskuria Olli Rehnin komissaarikaudella yksipuolisesti korostaneeseen linjaan, joka on leikannut talouskasvua ja kasvattanut työttömyyttä ei vain saneerausohjelmiin pakotetuissa velkamaissa vaan koko Euroopassa. Eurooppalaisella tasolla on todella tarve tunnustaa austerity-politiikan aiheuttamat tarpeettomat menetykset ja saatava suunnan muutokseen mukaan myös Euroopan keskuspankki.
Kurssin korjaaminen on kaikkea muuta kuin helppoa, eikä ole varmaa onko siihen vieläkään riittävästi poliittista tahtoa EU:ssa. Euroopan talouden yleinen elpyminen on tietysti tärkeä ja jopa välttämätönkin Suomen talouden nousulle, mutta se ei vielä ole riittävä edellytys sen synnyttämiseksi.
Perustavanlaatuinen kysymys on, miksi Suomessa ei investoida tarpeeksi ja miksi Suomesta tehdään investointeja ulkomaille 60 prosenttia enemmän kuin ulkomailta Suomeen. Historiallisesti korkea investointiasteemme on pitkässä juoksussa pudonnut, mutta on edelleen eurooppalaista keskitasoa. Aineettomien investointien, kuten T&K panostuksen, osuus on korkea, mikä tarkoittaa sitä että tuotannollisten investointien osuus on suhteessa alhaisempi.
Tämä siitä huolimatta että Suomen talouden fundamentit ovat investointien kannalta kunnossa. Maamme on kilpailukykymittareilla erittäin hyvin sijoittunut. Osaamiseen ja toimivaan infraan perustuva reaalinen kilpailukyky on hyvä ja monetäärisenkin eteen on tehty viime vuosina paljon, kuten yhteisöveron merkittävä laskeminen, ilman että silläkään on ollut juurikaan havaittavaa vaikutusta investointeihin. Ns. kestävyysvaje ei ole investointipelotin ja paniikinomaiset toimet sen supistamiseksi olisivat tosiasiassa vain heikentäneet investointimahdollisuuksia.
Globalisoituvassa maailmantaloudessa meillä ei ole juurikaan sellaisia kilpailuetuja, joihin voisimme itse vaikuttaa. Raaka-ainevaroja hyödynnetään jo niin laajasti kuin mahdollista ja vihreää kultaa vuollaan nykyisin tuottoisammin puuta nopeammin kasvattavissa ja lähempänä markkinoita sijaitsevissa maissa. Ainoa maantieteellinen etumme on naapuruus Venäjän jättimarkkinoihin, mutta sattuneesta syystä tämän vetovoima on nyt pitkäksi aikaa ehtynyt.
Osaaminen on meidän merkittävin voimavaramme. Valitettavasti se, mitä suomalaiset innovoivat kotimaassaan ei välttämättä täällä pysy, vaan siirtyy yrityskauppojen myötä nopeasti suurempien markkinoiden maihin. Sellainen suomalaisuus, joka merkitsisi satsaamista suomalaisiin työpaikkoihin, on tytäryhtiötaloudessa ehtyvä luonnonvara.
Suomen nopea teollistuminen ja kehitys pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi 1950- ja 60-luvulla ei olisi tapahtunut ilman valtiojohtoisen yritystoiminnan merkittävää osuutta. Tässä valossa jää kysymään, kuinka suuri virhe 90- ja 2000-lukujen innokas yksityistäminen oikein oli, ja eikö julkinen valta nytkin voisi ja eikö sen pitäisi ryhtyä aktiivisemmin investoimaan muuhunkin kuin infraan ja Remontti OY:öön.
Kysymys ei ole retorinen eikä sellainen, joka ratkaistaan jollain kymmenellä miljoonalla budjettineuvotteluissa, vaan tarkoitettu avaamaan tarvittavaa pohdintaa Suomen talousstrategian suurista linjoista.
