Forssassa muisteltiin 110 vuotta sitten pidettyä puoluekokousta ja siellä sosialidemokratian nimen ottaneen puolueen hyväksymää Forssan ohjelmaa. Juhlaseminaarissa pitämäni puheen otsikko oli Ohjelman toteutuminen ja nykyhaasteet. Alaotsikoksi olisi voinut laittaa ”Forssan ohjelmassa viitoitetun hyvinvointivaltion nousu ja tuho”, kuitenkin kysymysmerkillä varustettuna.
Forssan ohjelma tehtiin luokkayhteiskunnassa, jonka kumoamisen se otti tavoitteekseen.Sosialidemokraateille tämä tarkoitti luokkaerojen tasoittamista ja asteittaista hävittämistä, jossa välineeksi jo ennen toista maailmansotaa tuli pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointivaltio. Sen menestyksestä kertoo se, miten se on jatkuvasti pitänyt kaikki pohjoismaat erilaisten kauneuskilpailujen ja menestysvertailujen kärkikymmenikössä tai lähellä sitä.
Mutta sitä, että näin olisi aina myös tulevaisuudessa, ei voi ottaa annettuna. Tosiasia on, että luokkayhteiskunta, jonka parhaimmillaan kuvittelimme hävittäneemme, on hiipimässä takaisin. Kun Suomessa tuloerot vielä vuonna 1966, jolloin hyvinvointivaltion rakentaminen pääsi alkuun, jättivät lähes 20 prosenttia väestöstä köyhyysrajan alle, niin vuoteen 1991 mennessä köyhyysaste oli pudonnut jo 6 prosenttiin. Sen jälkeen tuloerojen kasvu on kuitenkin nostanut myös köyhyysasteen 13 prosenttiin.
Kun Forssan ohjelmassa vaadittiin”Terveydenhoito valtion ja kuntain asiaksi. Maksuton lääkärinapu ja lääkkeet sekä synnytysapu”, niin lähimmäksi tätä päästiin, kun kansanterveyslaki vuonna 1972 saatettiin voimaan ja sen seurauksena väestöryhmien terveyserot tasaantuivat. Tänään tilanne on kuitenkin se, ettäeri väestöryhmien terveyserot ovat räikeästi kasvaneet. Tämä johtuu paljolti yleisestä epätasa-arvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta. Pienituloisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämään ovat tunnetusti kapeampia kuin parempiosaisten.Muutokset terveyspalvelujen järjestämisessäja saatavuudessa sekä verovaroin laajentuva yksityinen terveydenhuolto syventävät luokkapohjaista terveydenhuollon kahtiajakoa terveyserojen kasvussa näkyvin seurauksin.
Eriarvoisuuden kasvun ja tapahtuneen kehityksen voi tiivistää toteamukseen, että luokkayhteiskunta tekee paluutaan. Kyse ei kuitenkaan ole paluusta siihen luokkayhteiskuntaan, joka aikanaan nostatti työväenliikkeen, vaan sen uuteen 2.0 versioon, jossa luokkatietoisuus on kadonnut.Eräällä tavoin julmin ilmentymä tästä on, että siinä missä heikoimmassa asemassa olevilla oli aikaisemmin tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä.
Myös sosiaalinen liikkuvuus on uudelleen alkanut vähentyä. Se tarkoittaa, että hyväosaisuus ja köyhyys ovat jälleen periytyviä ominaisuuksia, vaikkeivat geneettisesti määrättyjä olekaan.
Puheenvuorollani en suinkaan halunnut lietsoa toivottomuutta, vaan päinvastoin pyrin osoittamaan, että sosialidemokraattisia arvoja ja tavoitteita ajava liike on tänään yhtä tarpeellinen kuin 110 vuotta sitten.
Monet toivovat lääkkeeksi tänään jonkinlaista uutta Forssan ohjelmaa. Kaunis ajatus, jonka tehoon en kuitenkaan osaa luottaa. Ohjelmaksi riittäisi itse asiassa hyvin vielä vanhakin Forssan ohjelma, erityisesti muistuttamassa siitä, että siihen perustuvia saavutuksia ei saa purkaa. Toimintaympäristö ja yhteiskunta on kuitenkin aivan toinen kuin 110 vuotta sitten ja luokkayhteiskunnan paluusta huolimatta sen ajan retoriikka ei tietenkään enää toimi, paremminkin päinvastoin.
SDP ongelmana ei enää pitkään aikaan ole ollut hyvien tavoitteiden tai niistä kertovien ohjelmien puute, vaan uskottavuutemme tilanteessa, jossa kaikki puolueet nykyisin puhuvat ja tarjavat vaalilauseissaan samoja asioita: hyvinvointiyhteiskunnan pelastamista ja vahvistamista, vastuullista talouspolitiikkaa, turvallisuutta ja työllisyyttä. Harva vaivautuu ottamaan selvää – ja median pinnallistumisen ja kaupallistumisen vuoksi se on nykyisin kasvavan vaivan takana – miten puolueet kuitenkin ratkaisevasti eroavat toisistaan.
Juuri nyt on tulevien talousratkaisujen lähestyessä on tärkeätä, että SDP selkeästi torjuu sen asettamuksen, että yhtäällä työllisyys ja kasvu ja toisaalla eriarvoisuuden vähentäminen olisivat missään suhteessa vaihtoehtoja, kun ne päinvastoin ovat oikean politiikan osana juuri toisiaan tukevia tavoitteita.
Puhe kokonaisuudessaan on luettavissa täällä /index.php?mainAction=showPage&id=1916&category=4 .
18.8. 2013
