Olin demariopiskelijoiden seminaarissa puhumassa sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta. Tilaisuudesta kertovaan facebook-päivitykseeni kertyneistä kommenteista päätellen tämä aihe provosoi monia jyrkkiin mielipiteisiin.
Otin lähtökohdaksi kestävän kehityksen käsitteen, joka perustuu nimenomaan sukupolvien väliselle oikeudenmukaisuudelle. Päämääränä on turvata tuleville sukupolville yhtä hyvät tai paremmat toimintamahdollisuudet kuin nykyisillä sukupolvilla on.
Suurin haaste tälle on väestönkehitys ja siitä seurannut luonnonvarojen käyttöön ja luonnonympäristöön kohdistuva paine. Tietynlainen kvanttihyppäys luonnon kuormituksessa tehtiin vajaa kolme sataa vuotta sitten teollisen vallankumouksen alettua. Silloin maapallon väkiluku oli vielä reilusti alle miljardin.
Olemme vasta verrattain myöhään heränneet havaitsemaan, että tapa jolla olemme luonnonvaroja käyttäneet ei ole ottanut huomioon uusiutumattomien luonnonvarojen riittävyyttä eikä huolehtinut uusiutuvien luonnonvarojen uusiutumiskyvyn säilymisestä. Ilmastonmuutos on tästä tunnetuin ja haasteellisimmaksi koettu seuraus, mutta se ei ole suinkaan ainoa eikä ehkä edes uhkaavin. Biodiversiteetin kaventuminen ja lajien häviäminen ihmisen toimintojen seurauksena voi tuottaa täysin arvaamattomia seurauksia.
Voi olla, että meillä on parhaimmassakin tapauksessa enintään muutama vuosikymmen aikaa siirtyä maailmanlaajuisesti toteuttamaan ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä.
Kestävän kehityksen kolmesta pilarista ekologinen kestävyys on sikäli tärkein, että jos sitä ei saavuteta menettävät sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys merkityksensä, mutta yhtä lailla on niin, ettei ekologista kestävyyttä saavuteta ilman sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.
Ekologisen kestävyyden määrittäminen ei ole yksiselitteistä.Niinpä kansainvälisissä kestävän kehityksen toteutumista arvioivissa vertailuissa Suomi on parhaimmillaan OECDssa arvioitu maailman kestävimmäksi maaksi, kun taas The Ecologist lehden mukaan löytyisimme sijalta 52.
Sosiaalinen kestävyys on vielä vaikeammin määriteltävissä. Ainakinse tarkoittaa ihmisarvon tunnustamista, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta.
Mitä tasaisemmin tulot ja varallisuus jakaantuvat yhteiskunnassa ja mitä paremmin se on järjestänyt koko väestön universaaliperiaatteella toteutetun sosiaaliturvan, koulutuksen ja muut terveys-, sosiaali- sivistykselliset palvelut, sen vähemmän lapsikuolleisuutta, väkivaltarikoksia, alkoholiongelmia, turvattomuutta, teiniraskauksia ym. Tämä käy hyvin ilmi mm. Wilkinsonin ja Pickettin Tasa-arvo ja hyvinvointi, miksi tasa-arvo on hyväksi kaikille? -kirjan laajasta vertailuaineistosta. Kirjan nimi kertoo oleellisimman tuloksen: tasa-arvo ja pienet tuloerot eivät koidu vain köyhien eduksi vaan myös paremmin toimeentuleva väki säästyy sen seurauksena erilaisilta pahoinvointi-ilmiöiltä.
Kaikki pohjoismaat pärjäävät näissä vertailuissa hyvin. Pohjoismainen malli on viimeksi saanut tunnustusta myös The Economist -lehdeltä – samalta julkaisulta joka 30 vuotta sitten tuomitsi pohjoismaat kadotukseen, kun niiden ylihinnoiteltu, yliverottava ja tehoton hyvinvointivaltio tulee romuttumaan.
Tämä ei suinkaan tarkoita, että kaikki olisi täällä pohjoismaisissa lintukodoissa hyvin. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden kehitys on Pohjolassakin merkinnyt hyvinvointipalvelujen heikentymistä, eriarvoisuuden ja tuloerojen kasvua – hiipivää luokkayhteiskunnan paluuta.
Tämä kehitys olisi jatkuessaan mitä räikein epäoikeudenmukaisuus tulevia sukupolvia kohtaan.
Taloudellinen kestävyys on parhaiten määriteltävissä siten, että talouspolitiikkaa ja julkista taloutta on hoidetaan ekologista ja sosiaalista kestävyyttä vahvistaen ja niin, että julkisten palvelujen ja tulonsiirtojen rahoitus on turvattu kestävällä tavalla. Tämä ei tarkoita, etteikö velkaa voisi ja pitäisi ottaa yhtäältä suhdanteiden tasaamiseksi ja toisaalta pitkävaikutteisten, itsensä tuottavuuden parantumisen ja kasvun kautta rahoittavien investointien toteuttamiseksi, mutta kestämätöntä alijäämää ei pidä normaaliolosuhteissa kasvattaa.
Tämä on kestävän kehityksen mukaista järkevää taloudenpitoa, mutta yritykset keinotekoisesti pusertaa sitä rahaliiton EMU-kriteerien puitteisiin tai finanssipaktin joustamattomaan pakkopaitaan voivat yhtä lailla vaarantaa kestävän talouspolitiikan.
Konkreettisin sukupolvien väliseen oikeudenmukaisuuteen ja kestävään talouteen liittyvä haaste on eläketurvan järjestäminen. Olipa eläkejärjestelmä rahastoiva tai jakojärjestelmä, ansiosuhteutettu tai tasaeläkejärjestelmä tai jokin näiden yhdistelmä, niin viime kädessä kulloinkin työelämän ulkopuolella olevan väestön toimeentulo rahoitetaan kulloinkin työssä käyvien ihmisten työstä.
Tämä on helpompi ymmärtää silloin, kun kyse on puhtaasta veroilla tai niihin verrattavilla maksuilla rahoitetusta jakojärjestelmästä. Rahastointi ei tätä perusasiaa muuta, sillä rahastojen arvo ja maksukyky riippuu aivan samoin kulloinkin niiden säilyttämiseksi tehdystä työstä.
Vaikka pörssikeinotteluun ryhtyneet eläkerahastot voivat hetkellisesti lähteä painovoimaa uhmaavalle radalle, niin tällaiset kuplat aina puhkeavat ennemmin tai myöhemmin. Finanssimarkkinoiden nousut ja laskut voivat kyllä toteuttaa mittavia varallisuuden siirtoja, mutta mitään kestävää tavaroiksi ja palveluksiksi muutettavaa lisävarallisuutta ne eivät luo. Päinvastoin, toistuvat finanssikriisit vain johtavat reaalitalouden menetyksiin kun romahdukset ja lama syöksevät ihmisiä vararikkoon ja työttömyyteen.
On hyvä huomata, että eläkejärjestelmien privatisoiminen ja eläkesaatavien arvopaperistaminen ja pörssittäminen muodostavat suuren uhan myös sukupolvien väliselle oikeudenmukaisuudelle.
Maailman väestönkasvu pysähtyy vähitellen. Kun samanaikaisesti ihmisten elinikäodote pitenee ja ihmiset elävät kauemmin, seuraa tästä vääjäämättömästi myös ns. huoltosuhteen heikkeneminen, kun työelämän ulkopuolisen väestön määrä suhteessa työssäkäyvään väestöön kasvaa.
Pelkistetysti voi todeta, että Suomen eläkejärjestelmän alkuperäinen tavoite oli turvata eläke joka vastaa 60 % eläkkeellesiirtymisajan ansiotasosta. Tämä perustui laskelmiin, että eläkeiässä vähempi tulotaso riittää turvaamaan aiemman kulutustason niin, että kukaan ei eläkkeellä joutuisi tinkimään elintasostaan.
Jos tällainen oikeudenmukaisuuden lähtökohdat täyttävä suhde työssäkäyvän ja eläkeläisväestön toimeentulon välillä halutaan suurin piirtein säilyttää on väestön ikääntyessä työuria pidennettävä ja palattava täystyöllisyyteen. Muut vaihtoehdot ovat eläkkeiden ja/tai työtulojen leikkaus.
Sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta on kestämätöntä ylläpitää nykyisten työssäkäyvien rahoittamaa eläketasoa toteuttamatta työurien pidentämistä ja muita välttämättömiä eläkejärjestelmän kestävyyden turvaavia sopeutustoimia ajoissa. Silloin käy pahimmillaan niin, että samat sukupolvet jotka kustantavat kestämättömän eläketason joutuvat itse eläkeikään tullessaan tyytymään leikattuhin eläkkeisiin.
23.2. 2013
