Arabikevään nimellä tunnettu demokratialiike alkoi Tunisiassa joulukuussa 2010 viranomaisten mielivaltaan kyllästyneen tunisialaisen vihanneskauppiaan Mohamed Bouzizin polttoitsemurhasta. Protesti johti jatkuvasti laajentuneisiin mielenosoituksiin ja jo tammikuussa presidentti Ben Alin diktatuurin kaatumiseen. Demokratiaa vaativat mielenosoitukset levisivät Egyptiin, missä presidentti Hosni Mubarak joutui helmikuussa eroamaan. Libyassa käynnistyi sisällissota, joka johti YK:n turvaneuvoston päätöslauselman nojalla laajaa tukea saaneiden kapinallisten voittoon ja Muammar Gaddafin diktatuurin kaatumiseen elokuussa. Myös Jemenissä presidentti erosi helmikuussa tänä vuonna. Mielenosoituksia ja liikehdintää on ollut kaikissa arabimaissa ml. Saudi-Arabiassa, ja Syyriassa on ajauduttu sisällissotaa muistuttavaan tilaan.
Yhteenvetoa ei arabikeväästä voi vielä vuosiin tai jopa vuosikymmeniin tehdä, mutta sen uskaltaa jo sanoa, ettei arabimaailma enää tule entiseen tilaansa palaamaan. Onko uusi tila kaikki kansalaisvapaudet ja -oikeudet turvaava demokratia, vallan keskittäminen islamistien käsiin, sotilaiden valta vai jotain muuta ei ole tiedossa, ja joka tapauksessa se tullee vaihtelemaan maittain.
Kolmen pohjois-Afrikan maan osalta tilanne on lupaavin Tunisiassa, jossa on pidetty vapaat vaalit ja muodostettu kolmen puolueen yhteistyöhallitus, jota johtaa maltillinen islamistipuolue. Uuden perustuslain kirjoittaminen on vasta alulla, mutta johtava Ennahda -puolue on jo hyväksynyt sen, että perustuslaki tulee määrittämään Tunisian arabi- ja muslimimaaksi, mutta mainitsematta shariaa erikseen lainsäädännön lähteenä. Myös Egyptissä on vaalit pidetty, mutta hallitusvaltaa pitävät edelleen sotilaat hallussaan ja parlamentissa enemmistönä oleva Muslimiveljeskunta on taipuvainen ottamaan huomioon enemmän yllättäen hyvin menestyneiden ääri-salafistien kuin demokratialiikkeen alullepanneiden ja henkensäkin uhalla Tahririn aukiolla itsensä likoon asettaneiden, mutta nyt täysin syrjäytettyjen demokratia-aktivistien näkemyksiä. Libyassa tilanne on vielä hyvin avoin ja vaaleihin vasta valmistaudutaan.
YK:n erityisedustajan Kofi Annanin suunnitelma voisi lopettaa väkivallan ja antaa mahdollisuuden demokratian toteuttamiseen Syyriassa, mutta sen toteutuminen ei näytä todennäköiseltä. Oppositio on pyrkinyt kokoamaan rivejään Syrian National Councilin ympärille, mutta epäilyt SNC:n kantavimman voiman muslimiveljeskunnan aikeista eivät ole vakuuttaneet Syyrian alawiitti-, druusi- ja kristittyvähemmistöjä, jotka saattavat edelleen pitää Assadin hallitusta vähemmän pelottavana paholaisena, jonka kanssa ovat joten kuten eläneet verrattuna aikeiltaan tuntemattomiin kapinallisiin.
Arabimaiden tulevaisuus voi olla viime kädessä vain niiden omien kansojen käsissä. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö olisi suorastaan velvoitettuja tuomitsemaan väkivallan ja puuttumaan ihmisoikeusien loukkauksiin olivat ne kenen tahansa toimeenpanemia, tukemaan demokratiavaatimuksia ja edellyttämään universaalien ihmisoikeusperiaatteiden kunnioittamista mukaan lukien erityisesti naisten oikeuksien ja täysivaltaisen osallistumisen turvaaminen.
9.4. 2012
