Jyrki Katainen ei halunnut Ruotsin suhdanneinstituutin pätevää demariprofessori Juhana Vartiaista VATT:n johtoon, vaan nimitti siihen Aki Kangasharjun. Virassaan aloittanut Kangasharju kiitti ja kuittasi pari päivää sitten Helsingin Sanomissa tuloeroja puolustelleella ja niiden haittoja vähätelleellä kirjoituksella. Kirjoitin tästä tänään Helsingin Sanomissa näin:
Sen päättämiseen haluammeko tasa-arvoisen vai epätasa-arvoisen yhteiskunnan ei tarvita Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin vakuuttavaa tilastoaineistoa. Siihen riittävät terve järki, arjen kokemukset ja eettiset periaatteet.
Aki Kangasharjun toteamus (HS 23.3.), että ”[V]aikka köyhät eivät ole 1990-laman jälkeen Suomessa köyhtyneet, niin nyky-yhteiskunnan toiminnot ovat muuttuneet niin, että rahaa yksinkertaisesti tarvitaan enemmän kuin ennen”, vahvistaa sen, että köyhyydessä ei ole kyse vain absoluuttisesta kurjuudesta vaan ihmisten suhteellisesta asemasta ja mahdollisuuksista elää täysimääräisesti yhteiskunnan tasaveroisena jäsenä. Samalla se on myös yritys puolustella oikeiston haluamaa köyhäinhoitoyhteiskuntaa ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajoa.
Pohjoismaissa köyhyys on aina ymmärretty laajempana sosiaalisena kysymyksenä. Kaikille kuuluvat taloudelliset, sivistykselliset ja sosiaaliset oikeudet ovat olleet keskeinen hyvinvointivaltiota kehittänyt ohjenuora. Tätä soveltaen vuodesta 1966 vuoteen 1990 käytettävissä olevat tulot nousivat alimmissa tuloluokissa eniten eli tuloerot pienenivät.
Sen jälkeen ylimpien tuloluokkien käytettävissä olevat tulot ovat kasvaneet eniten, varsinkin ylimmän yhden prosentin. Tätä edistettiin vuoden 1993 verouudistuksella, joka eriytti pääoma- ja ansiotuloverotuksen ja sääti pääomatuloille huomattavasti alemman 28 prosentin veron kuin suurimmilla ansiotuloilla. Köyhyysaste on palannut taas lähelle vuoden 1966 tasoa.
Hyvinvointivaltiorakenteiden rapauttaminen ja luokkayhteiskunnan hiipivä paluu ovat lisänneet sekä materiaalista puutetta että suhteellista köyhyyttä. Vanhan sanonnan mukaan yhteiskunnan hyvyyttä mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia. Wilkinsonin ja Pickettin voisi ajatella uudistavan sanontaa: yhteiskunta on niin hyvä kuin miten se kohtelee kaikkia kansalaisiaan. Jokaiselle kohtuullisen toimentulon sekä tasaveroisin lähtökohdin kohtuullisen sosiaalisen aseman takaava hyvinvointivaltio on ollut tällainen.
Rohkaisevaa on, että suomalaisten suuri enemmistö pitää tuloerojen kasvua epätoivottavana ja haluaa niiden tasaamista. Toivottavasti he vaalien jälkeen saavat mitä haluavat.
25.3.2011
