Keskustelua eurokriisistä

Olen eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtajana etuoikeutetussa asemassa talouskriisiin joutuneiden euromaiden ja koko Euroopan talouden vakauttamisesta käytävässä keskustelussa. Suuren valiokunnan kokouksissa on ollut varsin tiheään mahdollista käydä avointa ja spekulatiivisesti eri vaihtoehtoja pohtivaa luottamuksellista keskustelua valtiovarainministeri Kataisen, monien asiantuntijoiden ja valiokunnan jäsenten kesken. Tätä on arvostettava sitäkin enemmän, kun tietää miten vähän tai suorastaan olemattomasti muissa EU-maiden parlamenteissa on ollut mahdollisuuksia keskustella eurokriisistä hallitusten kanssa tai edes saada tietoja siitä missä mennään.  Samalla on kuitenkin arvostelua siitä, ettei eurokriisin hoitamisesta ja vaihtoehdoista käydä tarpeeksi julkista keskustelua esimerkiksi koko eduskunnan täysistunnoissa. Tarve on todellinen ja kritiikki ymmärrettävää vaikka sikäli liioiteltua, että esimerkiksi noin joka toisella kyselytunnilla on asiasta puhuttu. Valitettavasti tätä julkista keskustelua ei voi kovin älylliseksi tai pohdiskelevaksi nimittää, sillä se muistuttaa usein enemmän inttämistä, jossa hallitus puolustaa mantranomaisesti valitsemaansa linjaa ainoana kulloinkin mahdollisena valintana, jota vastaan voi hyökätä tarvitsematta erityisemmin perustella vaihtoehtoa. Kun miljardi on pienin yksikkö, jolla rahasta tässä väittelyssä puhutaan, on houkutus yksinkertaistuksiin ja pelotteluun suuri. Avoimesti eri vaihtoehtoja pohdiskeleva keskustelu on välttämätöntä, mutta hallitusten on siihen vaikea osallistua. Perustava linjanvalinta alusta alkaen on ollut siinä, otetaanko ongelmamaiden velat EU:n perussopimusten selvän kiellon vastaiseksi yhteisen takuun piiriin vai tulisiko niiden velat saattaa velkojen uudelleenjärjestelyn kohteeksi, jos ne eivät omin avuin selviä niistä. Useimmille ekonomisteille ja poliitikoillekin on ollut selvää, että pahiten velkaantuneet maat joutuvat ennemmin tai myöhemmin velkasaneeraukseen. Se ettei siihen heti menty johtui myös siitä, ettei kukaan ollut valmistellut tapaa jolla tämä hallitusti toteutettaisiin. ERVV:llä ja muilla ratkaisuilla ostettiin lähinnä aikaa, mutta hyvin kalliilla hinnalla. Enää ei hyvää rahaa  pidä jatkuvasti heittää huonon rahan perään. Tosiasiassa velkasaneerausvaihtoehtoakin valmistellaan osana vuoden 2014 jälkeen käyttöön otettavaa pysyvää rahoitusvakausmekanismia. Sitä pitäisi aientaa, mutta on ymmärrettävää, etteivät hallitukset voi siitä nyt paljoakaan puhua. Kun liittokansleri Angela Merkel viittasi tähän esitellessään saksalais-ranskalaista aloitetta pysyvästä mekanismista, saivat markkinat jälleen hetkellisen heti korkoihin heijastuneen hepulin.  Velkojen uudelleenjärjestely on dramaattinen ratkaisu, jollaista Euroopassa ei sodan jälkeen ole nähty, ja silläkin on hintansa. Se on kuitenkin ratkaisu, jolla vastuuseen joutuvat sekä holtittomasti velkaantuneet maat että holtitonta riskiluotonantoa harjoittaneet rahoittajat. Jälkimmäisistä osa joutuisi velkasaneerauksessa vaikeuksiin ja joutuisi silloin kääntymään hallitustensa puoleen pankkituen tarpeessa. Sekin maksaa, mutta se voidaan hoitaa avoimesti, kohdennetusti ja vastikkeellisesti, kuten edellisen pankkikriisin aikana esim. Ruotsissa ja Norjassa tehtiin. Velkansaneeraus antaa myös paremmat mahdollisuudet velkaantuneille maille selviytyä ja tervehdyttää taloutensa nopeammin, kuin että ne vain pakotetaan leikkaamaan ja kasvattamaan työttömyyttä tavalla, joka on riippakivi koko Euroopan taloudelle. Tässä vaiheessa kysymys on siitä, miten voitaisiin markkinavakaus turvata tekemättä uusia kalliiksi käyviä virheitä ja miten valmistella pysyviä ratkaisuja. Kaikille pitäisi jo olla selvää, että finanssikriisit ja erilaiset valuuttakriisit tulevat olemaan jatkuvasti toistuva vitsaus ellei finanssimarkkinoiden toiminnalle aseteta selviä ja tiukkoja kansainvälisiä pelisääntöjä. Tämä työ on vasta alullaan ja etenee kovin nihkeästi, kuten esim. varallisuudensiirtoveron vieläkin mm. Ruotsissa ja Englannissa kohtaama vastustus kertoo. Mikään edellä kirjoitetusta ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että hallitusten holtiton ylivelkaantuminen on aina kestämätöntä politiikkaa jota täytyy hillitä myös tiukoilla finanssipolitiikkaa ohjaavilla eurosäännöillä, mutta nekin on kirjoitettava taitavammin kuin nykyisen vakaus- ja kasvusopimuksen yksipuoliset ja mekaaniset vakauskriteerit.  22.1. 2011