Tunisiasta alkanut arabimaailman demokratia-liike uhkaa nyt 30 vuotta vallassa pysyttäytynyttä Egyptin presidenttiä Hosni Mubarakia. Liikehdintä ei kuitenkaan ole herättänyt ihmisoikeuksista ja demokratiasta mielellään saarnaavissa länsimaissa yksinomaan ihastusta. Egyptiä miljardien sotilasavulla lihottanut Yhdysvallat on erityisen huolissaan. Jos diktaattoristaan eroon haluavat egyptiläiset odottivat puolitoista vuotta sitten hienon, uudistuksiin ja demokratiaan kannustavan puheen Kairossa pitäneen Yhdysvaltain presidentin nyt tukevan heitä, he erehtyivät.
Yhdysvaltain asenteen tuli kenties parhaiten ilmaisseeksi varapresidentti Joseph Biden, joka vastauksena kysymykseen, tulisiko Mubarakia pitää diktaattorina totesi: ”Hei, Mubarak on ollut liittolaisemme monissa asioissa ja hän on suhtautunut geopoliittisiin intresseihimme hyvin vastuullisesti: Lähi-Idän rauhanprosessi, Egyptin toimet suhteiden normalisoimiseksi Israelin kanssa. Olisi siis — en siis kutsuisi häntä diktaattoriksi”. Jatkuvuus hallitsee USA:n politiikkaa: 30-luvulla presidentti Rooseveltin väitettiin sanoneen Nicaraguan diktaattori Somozasta, että ”hän voi olla paskiainen, mutta hän on meidän paskiaisemme”. Eurooppalaisten vaikutusmahdollisuudet arabimaiden tapahtumiin ovat vähäisemmät ja kenties siksi myös kielenkäyttö suuntaan ja toiseen varovaisempaa.
Arabikadun liikehdintää on verrattu kahdenkymmenen vuoden takaiseen Itä-Euroopan kommunistidiktatuurit kaataneeseen kansanliikeaaltoon. Silloinkin oli kyse komento- ja poliisivallasta tarpeekseen saaneiden ihmisten suurelta osin spontaanista kansannoususta jämähtäneitä vanhan vallan edustajia vastaan, jotka eivät enää rohjenneet käskeä väkivaltakoneistoaan ampumaan ihmisiä kaduilla. Euroopan mullistukset olivat kaikkiaan suhteellisen väkivallattomia ja verettömiä, mutta niidenkään seuraukset eivät heti suoraan johtaneet mihinkään auvoiseen tilaan, vaan pahimmillaan uusiin sotiin Länsi-Balkanilla.
Egyptin kuohunnassa on ainakin pinnallisesti katsoen paljon samankaltaisuutta kuin siinä, mikä yli kolmekymmentä vuotta sitten kaatoi shaahin diktatuurin Iranissa. Sitä ei kuitenkaan seurannut demokratian läpimurto vaan fundamentalististen mullahien teokratia, mikä ymmärrettävästi pelottaa länsimaita nykyisessäkin tilanteessa. Jäisikö opposition kärkihahmo, kaikkien kunnioittama Mohammed El-Baradei vain väliaikaisratkaisuksi, jota seuraa Muslimiveljeskunnan valtaannousu? Sitä emme tiedä, kuten emme sitäkään onnistuuko Mubarak sittenkin tukahduttamaan kansannousun. Silti vaarallisinta on reaalipolitiikankin näkökulmasta läntinen epäröinti demokratialiikkeen tunnustamisessa ja tukemisessa, sillä sellainen vain ruokkii länsivihamielistä islamismia.
30.1. 2011
