En ole tällä kertaa mukana SDP:n puoluekokouksessa, mm. suuren valiokunnan kokouksen vuoksi ja siksi, että olen sopinut luennosta ja paneelikeskusteluun osallistumisesta useiden entisten ulkoministereiden kanssa Berliinissä Institute for Cultural Diplomacyn järjestämän symposiumin Afganistania ja Keski-Aasiaa koskevassa osiossa. Pohdin pohjoismaiden, ja erityisesti liittoutumattomien Ruotsin ja Suomen roolia Afganistanissa. Kaikki pohjoismaat tukivat YK:n Afganistan-päätöslauselmia WTC-iskujen jälkeen, ei ainoastaan solidaarisuudesta Yhdysvaltain kanssa, vaan myös siksi, että terrorismin torjunta oli kaikkien, myös meidän vahvassa intressissä. Euroopassa ei kuitenkaan käytetty amerikkalaista retoriikkaa ”sodasta terrorismia vastaan”, sillä pidimme sitä vääränä analyysinä uhan luonteesta ja sellaisena, joka johti kalliisiin virheisiin, kun uskottiin että tapettujen ”terroristien” määrä olisi menestyksen mittari. Talibanhallituksen kaaduttua ISAF perustettiin alunperin hoitamaan rauhanturvatehtäviä Kabulin välittömässä ympäristässä. Sittemmin operaatio siirrettiin Naton komentoon, laajennettiin koko maahan ja lopulta yhdistettin sotaoperaation Enduring Freedomin kanssa. Näin osallistumisemme alkuperäiset edellytykset ovat hyvin erilaiset kuin alussa. Toisin kuin etenkin Naton uusimmissa jäsenmaissa ei Ruotsin ja Suomen kohdalla koskaan ollut kyse solidaarisuudesta Natolle. Tämä on kuitenkin joillekin Nato-maille ainut peruste sen jälkeen, kun niiden johtajatkin ovat menettäneet uskonsa operaation onnistumiseen ja voivat jopa suhtautua kyynisesti demokratian ja ihmisoikeuksien vahvistamiseen Afganistan-operaation motiiveina. Mantra, jonka mukaan ”Natolla ei ole varaa hävitä Afganistanissa” on vaarallinen kaikille, myös Natolle itselleen ja Afganistanille. Arvovaltasyyt ja pelko kasvojen menetyksestä jos sotaa ei jatketa on aina turmiollinen peruste sotilaalliselle voimankäytölle, eikä asia parane, jos tämä arvovalta-argumentti siirretään liittokunnan tasolle. Näin ei varmastikaan ajatella kaikissa Nato-maissa, ja toisaalta ihan vapaita eivät kaikki ruotsalaiset ja suomalaisetkaan ole tästä ajattelusta, ja se on vaikuttanut pohjoismaiden osoittamaan kärsivällisyyteen, vaikka ISAF-operaation edellytykset ovat koko ajan muuttuneet. Jos ne olisivat olleet tiedossa ja samat alusta alkaen, en ole lainkaan varma, että päätöstä operaatioon osallistumisesta olisi koskaan tehty.
Paine arvioida uudelleen osallistumistamme ei perustu tappioiden pelkoon, vaikka sekin näkökohta on legitiimi. Teimme alunperin osallistumispäätöksen ymmärtäen sitoumuksen pitkäjänteisyyden ja olemme olleet valmiita jatkamaan niin kauan, kun katsomme edesauttavamme rauhaa ja vakautta sekä ihmisoikeuksien ja demokratian vahvistamista. Tämä on pakko asettaa kyseenalaiseksi. Sotilaallisetkin arviot operaation menestyksestä vaihtelevat ja sitäkin on huolellisesti arvioitava. Mutta mitä meidän on ajateltava afgaani-demokratiasta presidentinvaalien massiivisen vaalivilpin jälkeen ja sen jälkeen kun maassa on vahvistettu islamistinen perustuslaki, joka loukkaa jyrkästi uskonnon ja muita vapauksia? Ja mitä ajatella huumetilanteesta, kun huumeita tuotetaan ja viedään maasta hallinnon keskeisten henkilöiden myötävaikutuksella? Ja miten arvioida ihmisoikeustilannetta yleensä ja naisten asemaa erityisesti? Nämä ovat keskeisiä kysymyksiä kaikille ISAF:ssa mukana oleville maille. Epäilemättä tilanne olisi joka kohdassa (huumetuotantoa kenties lukuunottamatta) vielä huomattavasti pahempi, jos vanhanmallinen Taliban palaisi valtaan. Mutta olisiko neuvotteluratkaisu ja sodan ja summittaisen tappamisen päättyminen huonompi asia kuin nykyisen tilanteen jatkuminen?
Nämä ovat kysymyksiä johon kansainvälisen yhteisön tulisi YK:n puitteissa löytää yhteiset vastaukset. Mutta tiedämme kuitenkin, että niitä ei ratkaista YK:n turvaneuvostossa eikä Pohjois-Atlantin Nato-neuvostossakaan, vaan jossain matkalla Pentagonin ja Valkoisen talon välillä. Se merkitsee, että kaikilla muillakin mailla on oikeus ja velvollisuus tehdä omat johtopäätöksensä, siitä riippumatta millaisissa konsultaatioissa ne ovat mukana.
Pohjoismaiden on myös kysyttävä, että vaikka vielä arvioisimmekin panoksemme Afganistanin kriisinhallintaan olevan pikkuisen positiivinen, niin ovatko niukat voimavaramme optimaalisessa käytössä juuri Afganistanissa, jossa on yhteenä 1800 pohjoismaista sotilasta. Samanaikaisesti pohjoismaat ovat kaikki ajaneet alas enää n. 250 sotilaan yhteismäärään osallistumisensa YK:n rauhanturvaoperaatioihin, joissa kokemustamme ja osaamistamme arvostetaan korkealle ja myös tarvittaisiin kipeästi
Pohjoismaiden sotilaallinen vetäytyminen Afganistanista ei tarkoita maan ja sen demokratian ja ihmisoikeuksien hylkäämistä. Vaikka emme enää uskoisikaan sellaiseen sotilaalliseen ratkaisuun, joihin meillä olisi annettavaa, on maassa tietenkin jatkettava ja laajennettava osallistumistamme siviilikriisinhallintaan ja kehitysyhteistyöhön.
29.5. 2010
