Palasin eilen illalla Suuren valiokunnan kanssa Brysselistä. Huomasin, että olin onnistunut jo noin kahden vuoden ajan välttämään käyntiä Brysselissä, joka etenkään lentokenttänsä osalta ei kuulu suosikkipaikkoihin. Tällä en yritä kerätä pisteitä niiltä iltapäivälehtien toimittajilta ja nettikirjoittajilta, joiden mielestä eduskunnan työmatkoilta kieltäytyminen on ihailtavaa veronmaksajien rahan säästöä, vaan kyse on pikemminkin vähän häpeällisestä työtehtävien laiminlyönnin tunnustamisesta. On nimittäin niin, että yhteydenpito Euroopan parlamentin suomalaisedustajiin, poliittisiin ryhmiin ja valiokuntiin on kaikille valiokunnille ja kansanedustajille välttämätöntä, jos haluamme vaikuttaa ja valvoa suomalaisten etuja – tosin se mikä kulloinkin on suomalaisten etu on poliittinen kysymys, josta täälläkin voidaan olla eri mieltä. Metsäpolitiikassa ja kuluttajansuojassa, jotka olivat pääasioita tapaamisessamme, suomalaisnäkemykset ovat kuitenkin laajasti yhdenmukaiset.
On ihan hyvä hoitaa näitä yhteyksiä myös puhelinsoitoin, viestinvaihdoin ja joskus videokonferensseissakin, mutta ne eivät riitä eivätkä toimi ilman kasvokkaista verkostoitumista, joka puolestaan edellyttää joskus uuvuttavaakin matkustamista kokouksiin, joiden muodollinen esityslista-anti saattaa näyttää vähäiseltä.
Euromaiden lainoitus syvään kriisiin vajonneelle Kreikalle on kaikkea muuta kuin vähäinen asia, siitä voi pahimmassa tapauksessa tulla jopa miljardilasku Suomelle. Viikonvaihteessa tehtäneen taas uusia päätöksiä Kreikan tukemisesta, mutta sen jälkeen jää edelleen eduskunnan suvereeniin päätäntävaltaan osallistummeko lainatalkoisiin vai emme. Eiliseen asti olin sitä mieltä, ettei tälle tarjoukselle ole mahdollista eikä omankaan etumme vuoksi syytäkään sanoa ei, mutta nyt olen epävarmempi. Kaikki muut paitsi viran puolesta lausuntoja antavat alkavat näet olla sitä mieltä, että lainapaketti voi parhaassakin tapauksessa vain lykätä muutamalla vuodella Kreikan ajautumista velkasaneeraukseen ja velkojen leikkaukseen. Silloin käy niin, että toisin kuin IMF:n lainat ilman velan ensisijaisuusehtoa annettavat eurolainat voivat suurelta osin mennä Kreikkaa luotottaneiden pääosin ranskalaisten ja saksalaisten pankkien saatavien pelastamiseen. Pankkijärjestelmän pystyssä pysyttämiseksi niidenkin tuki voi olla välttämätöntä, mutta se tulee tehdä omana tietoisena poliittisena ratkaisuna eikä Kreikan avun kiertotien kautta, jolloin maksajiksi haalitaan muitakin tahoja ja maita kuin ne, joiden riskinotto on ajanut ne ahdinkoon.
Eduskunnassa täytyy todella huolellisesti harkita, mitä hallituksen Kreikka-rahoituksen vuoksi odotettavissa olevan lisäbudjetin kanssa tehdään.
30.4. 2010
