Kansallisten parlamenttien Eurooppa-valiokuntien edustajat olivat taas Tukholmassa puolivuotisessa COSAC-kokouksessaan. Tällä kertaa päällimmäiseksi nousi suuri ilo, tai ainakin helpotus siitä, että Lissabonin sopimus näyttää nyt Irlannin kansanäänestyksen jälkeen tulevan voimaan, mitä nyt pari presidenttiä Puolassa ja Tshekissä ylläpitää jännitystä allekirjoituksensa suhteen. Tähän tyytyväisyyteen COSAC:ssa oli sekä yleinen että erityinen syy, kun sopimusta pidetään tärkeänä edistysaskeleena unionille ja sen katsotaan myös antavan kansallisille parlamenteille aikaisempaa suuremman roolin. Kun alkuperäisen perustuslakisopimuksen voimaantulo on jo viipynyt vuosia ja EU on yhä pystyssä ja kyennyt myös jollain tavoin vastaamaan sekä ilmastomuutoksen että finanssikriisin haasteisiin, ei ole ihan helppoa enää hehkuttaa yhtä vakuuttavasti kuin ennen sopimusta suurena edistysaskeleena. Sopimuksesta neuvotelleena, yhtenä perustuslakisopimuksen allekirjoittajana ja kaksi kertaa sen ratifioinnin puolesta eduskunnassa äänestäneenä olen tietysti tyytyväinen sen hyväksymiseen. Kaikki siinä ei välttämättä ole hyvää, mutta niin paljon kuitenkin, että parannukset nykytilaan ovat paremmat kuin muutamat kyseenalaiset ja epävarmuutta luovat kohdat, kuten Eurooppa-neuvoston pysyvän presidentin virka. Joka tapauksessa sopimuksen kohtalon epävarmuuden poistuminen on hyvä asia, sillä se poistaa myös yhden verukkeen unionin laajentumisen tieltä ja vähentää joidenkin maiden houkutusta ryhtyä rakentamaan kahden kerroksen erillisratkaisuja unionin sisälle. Ja ennen kaikkea sopimus merkitsee sitä, että unionissa voidaan vihdoinkin edes muutamaksi vuodeksi jättää ikuisuuskeskustelu unionin institutionaalisista rakenteista syrjään ja keskittyä siihen, mitä unionin tulee tehdä vastatakseen paremmin globalisaatioajan haasteisiin ja kansalaistensa odotuksiin. Kansallisten parlamenttien asema unionin päätöksenteossa riippuu ennen kaikkea jäsenmaiden perustuslaeista, eikä sitä voi eikä pidä EU-tasolla säädellä. Siten eduskunnan kannalta monien hehkuttama ns. ”subsidiariteettitesti” eli kansallisten parlamenttien mahdollisuus panna komissio uudelleen harkitsemaan sellaista ehdotusta, jonka ne katsovat loukkaavan läheisyysperiaatetta, ei tuo mitään uutta. Toimivassa parlamentaarisessa demokratiassa pitäisi muutoinkin olla itsestään selvää, että parlamentti voi ohjeistaa hallituksensa vastustamaan sellaista esitystä, jonka se katsoo läheisyysperiaatetta loukkaavan. Se että näin ei kaikissa maissa ole pitäisi hoitaa jokaisessa maassa omin toimin kuntoon ilman, että EU-tasolla luodaan keinotekoisia järjestelyjä korvaamaan kansallisen parlamentarismin puutteita. 6.10. 2009
6.10.2009
