Vielä ennen finanssikriisiä Euroopan unionilla oli korkea käsitys itsestään maailman pelastajana. Se oli ylimitoitettua hybristä, mutta ei siinä suhteessa kokonaan katteetonta, että EU oli ainoa kansainvälinen toimija, joka näytti ottaneen ilmastonmuutoksen pysäyttämisen vakavasti. EU on päätöksillään sitoutunut huomattaviin uusiin päästöjen vähentämistavoitteisiin jo ilman kansainvälisiä sopimuksia ja vielä suurempiin, jos sellainen syntyy. EU:n todellista kykyä saavuttaa asetetut tavoitteet on koko ajan voitu epäillä ja sen energia- ja päästöpaketit ovat reikineen kuin sveitsinjuustoa. Nyt finanssikriisistä alkanut lama on tuotannon ja kulutuksen kääntyessä kaikkialla laskuun parantanut ennakoimattomalla tavalla unionin kykyä saavuttaa tavoitteensa. Samalla voi kuitenkin epäillä, onko EU:n tahtotila tavoitteiden läpiviemiseen enää yhtä vahva kuin mitä kaikki toistaiseksi vakuuttavat. Monet maailmalla ovat nähneet kriisissä myös mahdollisuuden ekovihreään elvytykseen. Yhdysvalloissa puhutaan ”Green New Dealistä”, YK:n pääsihteeri ja monet muut puhuvat vihreästä elvytyksestä ja käsite on löytänyt tiensä suomalaisiinkin puheisiin. Tämä kuulostaa hienolta ja siinä tavoitellaan aivan oikeaa uutta linjausta, jossa keskeistä ovat elvyttävät investoinnit energian säästöön ja uusiutuviin energiamuotoihin. Hyvien puheiden realisoituminen oikeiksi toimiksi ei silti ole ihan helppoa, kun ensimmäisiksi elvytysinvestoinneiksi näyttävät päinvastoin nousevan moottoritieinvestointien nopeuttaminen sekä vääränlaisia autoja tuottavan teollisuuden pelastaminen. Sama oikeiden puheiden ja toistaiseksi vaatimattomien toimien ristiriita näkyy myös finanssikriisin käsittelyssä. Kaikki puhuvat finanssimarkkinoiden paremmasta ja tehokkaammasta säätelystä, mutta toimia vielä odotetaan. Nyt katseet kohdistuvat erityisesti ensi kuun G-20 kokoukseen. Valtiota huudetaan kaikkialla apuun ja miljardeja onkin jo pantu vauhdikkaasti palamaan pankkijärjestelmän romahtamisen estämisen merkeissä. Muutama iso konkurssi ja kansallistaminen on myös nähty, mutta pelastusveneisiin on silti suomalaiseen pankkikriisimallin mukaisesti toistaiseksi annettu etusija osakkeenomistajille ja annettu velallisten hukkua. Vaikka erilaisia pelastusoperaatioitakin tarvitaan, niin tässä on todella niiden kuuluisien ”rakenteellisten uudistusten” paikka. Sellaisilla en perinteisen uusliberalismin tavoin tarkoita hyvinvointivaltion alasajoa, vaan sitä vahvistavia uudistuksia, joilla pysyvästi estetään paluu holtittomaan keinottelukapitalismiin, jonka laskuja nyt kaikkialla maksetaan. Suomen rooli on ollut toistaiseksi toimia varoittavana esimerkkinä kalliisti hoidetusta pankkikriisistä. Tämänhetkisen kriisin hoitamisessa ei hallitus ole EU:ssakaan osoittanut erityistä aktiivisuutta. Valtavirtamyötäilyä on korkeintaan säestetty varoituksilla liian pitkälle menevistä elvytys- ja säätelypyrkimyksistä. Sitä onko EU:sta maailman pelastajaksi emme vielä tiedä. Vaikka sosiaalisen Euroopan, korkeamman verotuksen ja paremman kriisinkestävyyden malli on osoittautunut paremmaksi kuin amerikkalainen uusliberalistinen malli, jota vielä vuosi sitten kaikkialle maailmaan tyrkytettiin, ei se riitä. Mikään business-as-usual -ajattelu ja entisen menon tavoittelu ei pelasta meitä sen enempää sosiaaliselta kuin ekologiselta katastrofilta.
28.3. 2009
(Julkaistu kolumnina Hiekanjyvät-lehdessä)
