Vasemmisto ei Suomessa ole vielä koskaan yksikamarisen eduskunnan sadan vuoden aikana ollut niin heikoissa asemissa kuin tänään. Emme ole myöskään ennen nähneet näin vahvaa ja voimansatunnossa uhoavaa porvarihallitusta.
Kun hallitusohjelman riisuu jokaiseen hallitusohjelmaan kuuluvista kauniista fraaseista – monet tällaiset asiat ovat kuin lainauksia sosialidemokraattien vaaliohjelmasta – ja tarkastelee sitä, mihin talous- ja yhteiskuntapolitiikan linjauksiin ollaan todella sitouduttu, alkaa kylmä kouria.
Jos porvarihallitus saa neljän vuoden ajan toteuttaa ohjelmansa mukaista politiikkaa, on sen lopputulemana entistä eriarvoisempi ja jakaantuneempi Suomi, jossa tulo- ja varallisuuserot sekä köyhyys ja syrjääntyminen ovat lisääntyneet ja jossa julkisia hyvinvointipalveluja on kuristettu ja ajettu alas, ja jossa yksityistämistä ja valtion omaisuuden myyntiä kiihdyttämällä on kansallisvarallisuutta hukattu.
Erimuotoisen perusturvan jälkeenjääneisyyteen ei tule parannuksia, opintotuen 15 % korotus koko vaalikauden tavoitteena tai. kansaneläkkeiden luvattu 20 euron korotus eivät riitä pysäyttämään näiden suhteellisen jälkeenjääneisyyden kasvua. Terveydenhuollossa luvataan lisää voimavaroja yksityissektoria lihavoittaviin tarkoituksiin samalla kun terveyskeskusmaksuja korotetaan. Voidaan jo nyt nähdä, että tämä tie merkitsee myös terveyserojen kasvua ja on vauhdittamassa luokkayhteiskunnan paluuta.
Kovat sitoumukset hallitusohjelmassa koskevat verotuksen keventämistä ja menotalouden kurissapitoa. Edellinen tarkoittaa lisää kevennyksiä parempituloisille ja jälkimmäinen sitä, että julkista sektoria ja sen tarjoamia palveluja ajetaan alas ja tulonsiirtoja tosiasiassa leikataan.
Yksi hallitusohjelman avainlauseista on se, jossa sanotaan, että ”hallitusohjelman mukaisia toimenpiteitä toteutetaan siinä määrin, kuin se on kehyspäätöksen puitteissa mahdollista”, eli ne saavat jäädä vain korulauseiksi. Toinen paljastava avainlause on lupaus, ettei ”valtiontalouden alijäämä edes poikkeuksellisen heikon talouskehityksen oloissa saa ylittää 2 ½ prosenttia bruttokansantuotteesta.” Jos näin uhkaa tapahtua ryhdytään viipymättä uusiin menoleikkauksiin. On siis toivottava, että kansainvälinen suhdannekehitys ei tuo uutta lamaa Suomeen, sillä silloin porvarihallitus ryhtyisi heti toimiin laman syventämiseksi ja lisätyöttömien tuottamiseksi.
Jos nämä linjaukset olisivat vain valtiovarainministeriön vanhan kamreeriajattelun tuotoksia, niitä voisi pitää vain tyhmyytenä, jota vastaan jumalatkin tunnetusti taistelevat turhaan. Kyse on kuitenkin enemmästä, eli selkeän ideologisesta uusliberalistisesta linjanvedosta, jolla halutaan supistaa julkista sektoria ja sen työpaikkojen määrää, myös jatkamalla tuhoisaa ”tuottavuusohjelmaa” ja joka tulee jatkuessaan romuttamaan sen mitä laaja-alaisesta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta on jäljellä.
Luokkayhteiskunnan paluuta edistävä ohjelma voisi saada lempeämmän vastaanoton, jos se merkitsisi talouskasvun huomattavaa vahvistumista ja työllisyyden kohentumista. Osa ohjelman laatijoista varmaan ihan vilpittömästi voi tähän uskoakin. Mikään ei kuitenkaan perustele tällaista uskoa. Kilpailukykyämme ei kestävästä paranneta Suomen ja pohjoismaiden keskeisimmän menestystekijän eli hyvinvointivaltion heikentämisellä, eikä työllisyys parane köyhien kurittamisella ja aktiivisen työvoimapoltiiikan alasajamisella ja markkinavoimiin sokeasti luottavalla politiikalla.
* *
Tällaisten näkymien edessä vasemmistopuolueiden ei auta jättäytyä vain porvarihallituksen esityksiä kritisoivaan oppositioon, eikä tuudittautua sellaisiin odotuksiin, että oppositioasemamme seuraavissa vaaleissa automaattisesti palauttaisi meille menetetyt asemamme korkojen kera.
Sosialidemokraattien ja vasemmistoliiton vaaleissa kärsimään tappioon ei ole vain yhtä ainoata syytä, eikä sitä voida tarkastella vain vaalikampanjassa ja mainonnassa tehtyjen virheiden valossa. Kaikki kampanjan kokemukset ja virheet on tietenkin käytävä läpi ja otettava niistä opiksi, mutta perusongelmat ovat syvemmällä.
Paremmin hoidettu mainonta ja miellyttävämpi julkisuuskuva eivät välttämättä olisi kovin paljoa tilannetta parantaneet. SDP:lle olisi voinut syntyä uusi ongelma: puolueen hyvännäköisen julkisuuskuvan ja sen todellisen luonteen välinen ristiriita, joka olisi yhtä lailla voinut karkoittaa äänestäjiä.
SDP:n julkisuuskuva kertoo: ikääntyvästä ja nuhraantuneesta, ylimielisestä ja sisäänpäinkääntyneestä, omasta erinomaisuudestaan ja vallassaolonoikeutuksestaan vakuuttuneesta , pelotteluun ja negatiiviseen kampanjointiin turvautuvasta, SAK:hon nojaavasta ja uudistuksia karttavavasta johtajakeskeisestä valtionhoitajapuolueeesta. Tiedämme, ettei todellisuus toki näin synkeä ole, mutta kuva on kuitenkin kiusallisen suuressa määrin totuudenmukainen. Siksi on tunnustettava, etteivät ongelmamme ratkea vain kosmeettisilla muutoksilla ja mainostoimistoa vaihtamalla.
Tarvitaan syvälle organisaatioon ja toimintatapoihimme ulottuvia muutoksia. Puolueorganisaatio näyttää paperilla edelleen komealta, mutta jäsenistöstämme noin puolet on jo vapaajäseniä ja keski-ikä on yli kuudenkymmenen. Useimmat jäsenemme ovat kirjoilla osastoissa, joiden toiminta on lähes nimellistä. Siksi on välttämätöntä, että olemme avoimia uudistuksille ja uusille jäsenille, joita nykyinen seisahtunut puoluekulttuuri ei houkuttele.
Vasemmistoliiton tilanne ei ole paljoa parempi, mutta siellä ollaan jo niin totuttu peräkkäisiin vaalitappioihin ettei siellä ole ainakaan ulospäin syntynyt sitäkään pohdintaa, joka SDP:ssä on lähtenyt liikkeelle.
Jos puolueen kuva ja todellisuus liiaksikin vastaavat toisiaan, niin politiikan osalta saamme törmätä sanojen ja tekojen ristiriitaan. Näissä vaaleissa meillä oli harvinaisen hyvä, selkeä ja oikeisiin asioihin ratkaisuja esittävä vaaliohjelma. Näin sen myös kokivat puolueen ehdokkaat ja aktiivit. Olin siihen itsekin hyvin tyytyväinen ja esittelin sitä hyvällä omallatunnolla eri tilaisuuksissa.
Harvalla kansalaisella oli myöskään mitään huomautettavaa siihen mitä ohjelmassa esitimme, päinvastoin. Yleisin vaihtelevalla kärjekkyydellä esitetty kommentti kuitenkin oli, että kyllä te nyt painatte jarrua veronalennuksille, esitättä satsauksia palveluihin ja vaaditte perusturvan parantamista, mutta mitä te olette tehneet viimeisen kahdentoista vuoden ajan hallituksissa, kun hyvinvointivaltiota on ajaettu alas, tuloerot kasvaneet ja suurituloisia lihoitettu optioilla ja varallisuusveron poistolla.
Vaikka vaaliohjelmamme olikin hyvä, niin ei se kuitenkaan ollut kovin syvällinen eikä visionäärinen. Sen hyvät ajatukset näyttivät liian usein vastauksilta viimeisimmän gallupin antamaan vinkkeihin ihmisten huolista. Kun ohjelmasta puuttui yhteiskunnan tilan ja kehityksen analyysi ja menneen politiikan tarvittaessa krittinenkin ariviointi – minkä puutteesta saimme tätä rajua palautetta – ei se auennut uskottavasti tulevaisuuteenkaan.
On odotettua, että tällainen tappio synnyttää vaatimuksia puolueen linjan tarkistamisesta. Pinnallisin ja yksinkertaisin tapa reagoida on sanoa, että kun virta näytti vievän näin oikealle tulee SDP:nkin kannatuksensa palauttamiseksi kääntyä oikealle. En kuitenkaan näe, millä tavoin tällainen linjaus edes toimisi kannatuksen kasvattamiseksi. Mitä me hyödymme B-kokoomuksena esiintymisestä, kun ihmiset voivat halutessaan valita suoraan A-kokoomuksen?
Ja vaikka näin olisikin, en sitä voi sosialidemokraattina kannattaa. Tätä puoluetta ei ole perustettu eivätkä sen jäsenet ja kannattajat ole sitä pitäneet pystyssä vain sitä varten, että se hinnalla millä hyvänsä ja takkiaan tuulten mukaan kääntäen yrittää maksimoida vaalikannatuksensa. Emme me tehneet näin myöskään vuoden 1995 vaaleissa, joissa olisimme populismilla silloisen porvarihallituksen epäsuosiota hyödyntäen varmasti voineet saada vieläkin suuremman vaalivoiton kun saimme.
Astetta raaemmassa muodossa tämä asia on esitetty silloin, kun jopa omista riveistämmekin on esitetty ettei meidän tulisi puhua niin paljon köyhistä ja syrjäytyneistä, kun nämä ihmiset eivät edes äänestä. Kauniit, rohkeat ja rikkaat menestyjät käyvät ahkerimmin äänestämässä, ottakaamme siis heidän asia omaksemme! Kuitenkin sosialidemokraattinen liike on perustettu tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden toteuttamiseksi ja yhteiskunnan vähäosaisimpien aseman parantamiseksi. Mitään muuta olemassaolon oikeutusta ja perustaa ei puolueella edelleenkään ole.
Tämä on jo sellaisenaan riittävä arvopohja politiikkamme linjauksille. Voimme kuitenkin osoittaa, että yhteiskunta jossa tuloerot ovat pieniä ja jossa heikommassa asemassa olevien ihmisten hyvinvointi on politiikan keskeisin kriteeri, on myös kaikille turvallisempi ja viihtyisämpi paikka elää. Tällaisen hyvän sosialidemokraattisen kansankodin, ruotsalaiskäsitettä lainatakseni, vastakohta on yhteiskunta, jossa vankilat ovat tosiasillisin köyhäinhoidon muoto ja jossa turvallisuutta haetaan yksityisten vartioliikkeiden suojeluksesta, ja jossa ihmiset eivät enää kohtaa toisiaan tasa-arvoisina kansalaisina.
Sosialidemokratian arvopohjassa ei siis ole mitään tarkistettavaa, eikä hyvinvointivaltion kannattamisessa mitään hävettävää. Tietenkin politiikkaa on osattava tehdä globalisoituneen maailman olosuhteet tuntien ja huomioon ottaen, eikä sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen tarjonnassa tai julkisten tehtävien hoidon tarvitse jämähtää kiinni juuri niihin muotoihin, joihin 60- ja 70-luvulla päädyimme hyvinvointivaltion perurakennuskaudella. Mutta tätä sopeutumisen ja uusiutumisen itsestäänselvyyttä ja pohjoismaisen sosialidemokratian myös käytännössä toteuttaman pienten tarkistusten politiikkaa ei meillä tarvitse eikä pidä esittää minään ”kolmannen tien” nimikkeillä tai vastaavien aikaisempaan nähden eroja korostavien uusien iskulauseiden kautta.
Sosialidemokratian tasa-arvo- ja hyvinvointipolitiikkaa ei siis tarvitse hylätä, vaan päinvastoin sitä tulee vahvistaa ja rohkeasti haastaa uusliberalistinen oikeistoajattelu päävastustajana. Mutta se mitä tarvitsemme on valmius uusia kaikki politiikan ja vaalityön muodot ja menettelytavat vastaamaan tämän päivän maailmaa ja ympäristöä. Siinä uudistuksessa on syytä siirtää moni perinteinen asia ja toimintamuoto kunniakkaiden perinteiden säilytystiloihin. En tarkoita niinkään soppatykkejä – niillekin on tilaa vaaleissa kunhan ne eivät jää näkyvimmäksi tai peräti ainoaksi torinäkyvyytemme ilmenismuodoksi – vaan kaikkea muuta vanhaa rekvisiittaa, joka aivan liian usein ovat alkaneet näyttää vanhakantaiselta ja joskus tahattoman koomisiltakin.
* *
Vasemmistopuolueiden on myös kyettävä tuomaan ohjelmansa kansainvälinen ulottuvuus paremmin esiin. On totta, että globalisaatio ja kasvava keskinäinen riippuvuus rajoittavat kansallisen tason poliittista liikkumatilaa. Tätä kuitenkin liioitellaan ja käytetään perustelemaan väitteitä, ettei meillä olisi todellisia valintamahdollisuuksia, vaan pakko seurata ja toteuttaa uusliberalismin määrittämää ainoan vaihtoehdon politiikkaa.
Osaaminen, yrittäminen, yhteistyö ja pohjoismaisen mallin mukainen hyvinvointivaltio ovat ne avainasiat, joilla jatkossakin vastaamme globalisaation haasteisiin. Hyvinvointivaltion on myös taattava nykyistä vahempi muutosturva; ei muutosten estämiseksi, sillä niistä riippuu menestyksemme, vaan siksi että ne voitaisiin toteuttaa turvallisesti ja ilman pelkoja laskujen maksattamisesta heikoimpaan asemaan jäävillä.
Strategiamme globalisaation haasteiden edessä ei saa jäädä pelkäksi passiiviseksi ja väärinymmrärretyksi sopeutumiseksi, kuten keskusta-oikeiston ajatelussa. Siksi meidän on jatkettava sitä myös maailmanparantamiseksi leimattua aktiivista työtä globalisaation paremmaksi hallitsemiseksi siinä tarkoituksessa, että vahvistamme demokratiaa ja toimimme globalisaation hyötyjen nykyistä tasaisemman ja oikeudenmukaisemman jakaantumisen hyväksi.
Tässä työssä on käytettävä Euroopan unionia, vaikuttamalla sen omiin linjauksiin Euroopan sosiaalisen mallin turvaamiseksi ja kehittämiseksi, sekä käyttämällä sitä välineenä maailmanlaajuisessa yhteistyössä. EU:lla on näyttöjä globalisaation haasteiden vastaamisessa. On monia asioita, joissa kansainvälisen yhteistyön eteneminen riippuu ratkaisevasti juuri EU:n johtajuudesta. Ilmastomuutoksen pysäyttäminen on näistä haasteellisin, ja siinä EU on osoittanut kiitettävää johtajuutta.
Meidän ei tule unohtaa eikä väheksyä sitä, että EU on ollut ehkä maailmanhistorian menestyksekkäin rauhanprojekti, ja toivon että koko vasemmistokin olisi tämän valmis jo tunnistamaan ja tunnustamaan. Siksi on tärkeätä että Suomi on jatkossakin aktiivisesti ja keskeisesti mukana EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamisessa, sillä moninkeskiseen yhteistyöhön sitoutunutta ja laaja-alaisesti turvallisuuden, kehityksen, demokratian ja ihmisoikeuksien keskinäisen riippuvuuden toimintansa lähtökohtana pitävä EU on maailmanlaajuista vaikutusvaltaa omaavista toimijoista parhaiten kykenevä tuomaan ja toteuttamaan toivoa siitä, että toisenlainen maailma on mahdollinen.
