Tieteen tavoitteena on inhimillisen tiedon, ymmärtämisen ja osaamisen kasvattaminen. Vaikka tieteenharjoittaminen tässä suhteessa on siis itseisarvoista, niin harva tieteen tekijä kuitenkaan tekee työtään ajattelematta ja pyrkimättä samalla siihen, että tämä myös lisää mahdollisuuksia tehdä maailmasta ihmisille parempi paikka elää.
Yhteiskuntatieteitten osalta tämä yhteys on erityisen vahva. Yhteiskuntatieteilijöillä on myös muita suurempi valmius itsekin osallistua politiikkaan. Monen osalta tähän motivoi näkemys, että tieteellinen tieto ja sen johdonmukainen ja järkiperäinen soveltaminen on avain yhteiskunnallisen kehityksen ohjaamiseen toivotulla tavalla.
Tämä kuulostaa vastaansanomattomalta – ainakin niin kauan kun emme kysy kuka toivoo ja mitä ja miten; ts. niin kauan kun emme tuo arvoja keskusteluun. Humen giljotiini pätee edelleen: siitä miten asiat ovat ei voi johtaa sitä miten niiden pitäisi ola.
Siksi valistushenkinen yhteiskunnallinen insinöörityö – social engineering – on aina ollut kiistanalaista. Erityisesti postmodernismin aikana se on nähty jopa vaaralliseksi. Zygmunt Bauman esimerksiksi näkee selvän yhteyden valistuksen edistysuskoon pohjautuvan rationaalisen muutoksen tavoittelun ja 20. vuosisadan keskistysleirien ja kansamurhien välillä.
On mahdollista rakentaa looginen yhteysketju rationalistisen yhteiskuntapolitiikan ja kansanmurhien välille. Ei ole vaikea osoittaa historiasta esimerkkejä, miten hyvät aikeet ja ihanteet ovat voineet johtaa totalitarismiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan, mutta tieteellisesti todistettua sääntöä ei tästä voi tehdä.
Sen sijaan, että julistaisimme maailmanparannuksen yleensä ja tieteellisen maailmanparannuksen erityisesti vaarallisiksi ja torjuttaviksi pyrkimyksiksi, on perustellumpaa pyrkiä analysoimaan miksi, miten ja millaisissa olosuhteissa ne voivat johtaa alkuperäisten tavoitteidensa groteskiin irvikuvaan.
Tällainen puhe ja analyysi on tavanomaista ja perusteltua silloin, kun käsittelemme fasismia, natsismia, ns. tieteellistä sosialismia ja kommunismia. Kuitenkin samaan yhteyteen on pyritty liittämään myös 20. vuosisadan jälkipuoliskon hyvinvointivaltio, jos ei muuten niin sillä perusteella, että jotkut sen keskeiset suunnannäyttäjät – kuten Suomessa Pekka Kuusi – ovat itse julistautuneet rationaalisen yhteiskuntapolitiikan edustajiksi.
Hyvinvointivaltiota ei kuitenkaan tule heittää pois postmodernin pesuveden mukana, vaikka se joidenkin nimenomainen tarkoitus onkin.
Vaikka hyvinvointivaltion kritiikkiä tänään voidaan esittää uusliberalismin sanankääntein vastauksena maailman muutoksiin yleensä ja globalisaatioon erityisesti, niin pohjimmiltaan kritiikissä on hyvin vähän jos lainkaan sellaisia elementtejä, jotka eivät olisi olleet aina kaiken sosiaalipolitiikan kritiikissä esillä. Uusliberalisminkin uudistushakuisuus on oikeammin paluuta hyvin vanhaan luokkayhteiskuntamalliin.
Uusliberaalit torjuvat tämän viittaamalla siihen, että eivät suinkaan kannata perinnöllisen aseman määrittämää luokkayhteiskuntaa vaan avointa mahdollisuuksien tasa-arvoa ja markkinoiden määrittämää talouden ohjausta ja tulojen jakaantumista. He siis tavoittelevat eräänlaista markkinoiden diktatuuria, joka ei anna oikeutusta vapaalle ja kansalaisten tasa-arvolle perustuvien enemmistöjen ohjaamalle päätöksenteolle, jos se loukkaa markkinoiden toimintaa. Samalla tavoin proletariaatin diktatuuri halveksi enemmistöjä, jotka olivat ristiriidassa vallankäyttöjien tulkitseman työväenluokan tahdon kanssa.
Tässä ei ole tilaisuutta eikä tarvetta mennä näiden kärjistettyjen väitteiden lähempään analyysiin, vaan muistuttaa siitä, että arvot vaikuttavat aina hyvin monitahoisesti ja -tasoisesti sekä siihen, miten maailmaa tulkitaan, että siihen miten sen haluttaisiin toimivan.
Siihen voiko hyvinvointivaltio lentää, ts. onko se teoriassa mahdollinen vai tuhoontuomittu pyrkimys, ei kannata kuitenkaan liiaksi keskittyä, sillä sittenkin tärkemämpää on katsoa miksi se todellisuudessa kuitenkin lentää ja tutkia miten sen lentoa voitaisiin parantaa.
Arvopohjainen keskustelu ja arvoteoretisointi ei suinkaan ole turhaa, vaan sillä on myös paikkansa yhteiskuntatieteissä. Yliopisto on oikea ympäristö myös sen harjoittamiseen. Vielä tärkeämpää on kuitenkin, arvojen mahdollisimman avoimen tunnustamisen ja tunnistamisen jälkeen, pyrkiä arvovapaaseen tieteenharjoittamiseen, vaikka se ei koskaan olisikaan täysin mahdollista.
Tieteellisen tiedon rajallisuuden tunnustaminen yhteiskuntapolitiikassa ei saa johtaa turhaan vaatimattomuuteen sen suhteen, etteikö yhteiskuntatieteiden tuloksia olisi sekä toivottavaa että mahdollista käyttää politiikan apuna. Politiikka tulee aina heijastamaan päättäjien arvoja ja mielipiteitä, eikä arvoja voi tieteellisesti määritellä oikeiksi tai tai vääriksi. Se ei kuitenkaan tarkoita tieteellisen metodin hylkäämistä silloin kun hankitaan tietoa yhteiskunnasta ja eri politiikkavaihtoehtojen vaikutuksista.
Päätöksentekijöillä tulee olla käytettävissään niin paljon tutkittua tietoa kuin mahdollista. Tällaista tietoa sinänsä on saatavilla, mutta sitä ei välttämättä saada tai oteta käyttöön siellä missä päätöksiä tehdään.
On surullista havaita, että yhteiskuntatieteet olivat suositumpia ja arvostetumpia silloin, kun sosiaalipolitiikkaa laajennettiin hyvinvointivaltion rakennusvuosina. Samanlainen valmius tutkimuksen käyttöön nyt, kun agendalla on paremminkin ollut sosiaalipolitiikkaan kohdistuvat säästöt, leikkaukset ja alasajo, olisi vähintään yhtä tärkeätä.
Tämä ei johdu niinkään tutkimusvoimavarojen vähäisyydestä kun yhteiskuntatieteisiin kohdistuvasta vähättelystä – kommunismin romahdusta seurannut postmoderni ilmiö sekin.
Mutta miksi suunnittelematon ja tutkimaton yhteiskuntapolitiikka olisi demokraattisessa yhteiskunnassa parempaa kuin suunnitteltu ja tutkimukseen perustuva? Näin kuitenkin tuntuu olevan, kun vertaa vaatimattomankin, mutta tarkoin suunnitellun ja tutkitun yhden miljoonan menonlisäysesityksen kohtaloa siihen, miten miljardi voidaan hyvin kevein ideologisin ja tutkimattomin perustein heittää veroalennuksiin.
Sopii myös kysyä, ovatko yhteiskuntatieteiden harjoittajat oman hiljaisen alistumisensa vuoksi itse osasyyllisiä tähän yhteiskuntatutkimuksen devalvoitumiseen.
Hyvinvointivaltion makrotasoista tutkimusta tarvitaan alkaen esim. siitä, mikä on hyvinvointivaltion koon ja laajuuden suhde kansalaisten tosiasialliseen hyvinvointiin. Yhtä paljon sitä tarvitaan myös hyvinvointivaltion kehittämisesitysten – tai siihen kohdistuvien leikkausten – seurausten arvioimiseen.
Hyvinvointivaltiotutkimusta tehdään monessa paikassa. Sitä tulisi tehdä paljon enemmän ja monipuolisemmin myös suoraan päättäjien kanssa vuorovaikutuksessa olevien ja avoimesti arvosidonnaisten tutkimuslaitosten ja think-tankien toimesta.
