Palvelut Suomen strategiassa
Suomen talouden suurten kehityslinjojen osalta ei ole syytä hävetä viime vuosien hyviä saavutuksia. Suomen talous kasvaa eurooppalaista kärkivauhtia. Suomi tunnetaan maana jonka vakauteen ja taloudenpitoon tunnetaan luottamusta, maana jossa kannattaa tehdä työtä ja johon kannattaa investoida.
Työttömyys on edelleen liian korkea mutta työllisyyden suotuisa kehitys antaa aiheen uskoa että hallitusohjelman rohkea tavoite, työllisyysasteen nostaminen 70 prosenttiin ja sitä kautta työttömyyden laskeminen 6-7 prosenttiin on mahdollista saavuttaa.
Suomen hallitus ei kuitenkaan ole keksinyt mitään ikiliikkujaa jolla suotuisa kehitys olisi tästä eteenpäin ilman erityisempiä ponnistuksia turvattu. Se ei myöskään ole turvattu vaikka oma työmme onnistuisikin sillä luonnollisesti epävarmuus- ja uhkatekijät maailmantaloudessa voivat katkaista suotuisan kehityksemme. Siinäkin tapauksessa on kuitenkin omista heikkouksistamme ja vahvuuksistamme kiinni kuinka ulkoaheijastuvista ongelmista selviämme.
Jos Suomen menestyksen avaintekijät tulisi kiteyttää kolmeen sanaan ne olisivat osaaminen, yrittäjyys ja yhteistyö. Jos tarvitaan neljäs sana se olisi palvelu, joskin se on sillä tavoin eri kategoriassa kuin kolme ensinmainittua, jotka ovat myös palvelusektorin menestymisen avainsanoja.
Osaamisen korostamista tuskin enää tarvitsee erityisemmin perustella Suomessa, jossa kaikki voivat nähdä miten juuri korkealaatuiseen osaamiseen perustuvat yritykset ovat olleet Suomen viimevuosien menestyksen vetureita.
Osaamisen ei kuitenkaan tule tulkita tarkoittavan vain muutamiin high tech-yrityksiin tai informaatioteknologiaan keskittyvää osaamista. Tämä osaaminen ei ole sekään vain näiden alojen yritysten asia vaan taloutemme vahvuus ja yritysten tuottavuus ja kilpailukyky riippuvat siitä miten hyvin uuden informaatio- ja viestintäteknologian käyttö leviää kaikille muillekin niin teollisuus- ja palvelualoille.
Osaaminen on yhtä lailla myös käden taitoja, muotoilua, markkinoiden tuntemusta, uusiutumiskykyä ja joustavuutta.
Uuden teknologian menestykset ja kaikki huippuosaaminen kuihtuisivat myös nopeasti elleivät ne perustuisi hyvään ja korkeatasoiseen yleistä koulutus- ja osaamistasoa jatkuvasti nostavaan kattavaan perusopetusjärjestelmään.
Osaaminen ei myöskään säily ellei siihen panosteta. Kun olemme 80-luvulta alkaen tehneet töitä nostaaksemme Suomen aikanaan vaatimattoman TK-panoksen n. kolmeen prosenttiin kansantulosta sitä ei nyt saa päästää laskemaan. Olisi kohtalokasta jos valtiontaloudellinen kamreeriajattelu nyt pääsisi niskan päälle, kun talouden vaikeimpinakin kriisivuosina uskalsimme kasvattaa TK-panostusta.
TK-panostuksen tuotos riippuu julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöstä. Erityisenä painotuksen kohteena on hallituksen TK-politiikassa osaamispanostuksen leventäminen ja laajentaminen sekä alue- että alakohtaisesti. Tietotekniikkaan on edelleen panostettava mutta sen suhteen on kuitenkin jo saavutettu eräänlainen TK-panostuksen kriittinen massa, joka puuttuu monilta muilta aloilta. Tässä palvelusektori on saanut hallitusohjelmassa erityisen huomion.
Tieto- ja viestintäteknologiat luovat mahdollisuuksia uusille palveluille ja nykyisten palvelujen tehostamiselle tulevaisuudessa.
Yritykset hyödyntävät tietoverkkoja liiketoiminnassaan yhä enenevissä määrin. Julkinen valta on ottanut tässä kannustajan ja kouluttajan roolin. Käynnissä on valtakunnallisia ja alueellisia yrityksille suunnattuja hankkeita ja kehittämisohjelmia siitä miten yritykset voivat kehittää sähköistä liiketoimintaa. Verkko antaa yrityksille laajat hyödyntämismahdollisuudet, tarjoten kanavan mm. markkinoinnille, myynnille, yritysten yhteistyölle ja kumppanien etsimiseen, viranomaistoiminnan hoitamiseen ja asiakaspalveluun. Erityisesti palveluyritykset ovat kokeneet saavansa suurta hyötyä, kun verkkoratkaisut ovat luoneet uutta liiketoimintaa ja ratkaisseet monia pienyritykselle tavanomaisia esteitä.
Tietoyhteiskuntakehityksen painopiste on siirtymässä sisällöllisten sovellusten ja palvelujen kehittämiseen ja tuotantoon. Sisältötuotanto on kansainvälisesti yhä keskeisempi kilpailutekijä tietoteknologian sovellusten ja verkkokaupan kehittämisessä. KTM:ssä on ollut käynnissä lähes kolmen vuoden ajan alan toimintaedellytyksiä kehittävä sisältötuotantoprojekti. Ensi vuonna käynnistetään laaja-alainen yhteistyöhanke Sisältö Suomi -hanke, jonka tavoitteena on tasoittaa tietä niin, että Suomesta kehittyisi merkittävä sisältöteollinen maa.
Palvelualojen teknologian kehittäminen ja kansainvälistäminen ovat tärkeitä tekijöitä, kun luodaan edellytyksiä työllisyyden parantumista tukevan palvelutuotannon aseman ja arvostuksen kohottamiseksi.
Tutkimus- ja kehityspanostusta suunnataan aktiivisesti palvelusektorille. Palvelualojen osuus Tekesin rahoituksesta kasvoi voimakkaasti vuonna 1998 ja sama kehitys on jatkunut tänäkin vuonna. Aktiivisuus on kohdistunut erityisesti internet-pohjaisiin palveluihin, elektroniseen kaupankäyntiin, ohjelmistoihin liittyviin palveluihin, teknisiin konsulttipalveluihin, logistiikkaan ja kiinteistönpitoon. KTM aikoo vastedeskin yhteistyössä Tekesin ja VTT:n kanssa huolehtia riittävästä rahoituksesta palvelualojen t&k-hankkeisiin.
Kansainvälistyminen liittyy läheisesti tuotekehitykseen, sillä Suomessa ei kehitystyötä voi perustaa yksinomaan kotimarkkinoihin. Tässä suhteessa yhteistyö edistäjätahojen kesken on tiivistynyt ja tarkoitus on laatia osaamisintensiivisille palvelualoille toimenpideohjelmat niiden vientikilpailukyvyn parantamiseksi.
Osaava henkilöstö on palvelualoilla tärkein tuotannontekijä. Tuon tuotannontekijän saatavuus ja laatu on varmaankin yhtä tärkeää ellei tärkeämpääkin kuin sen hinta.
Kehittyneissä markkinatalouksissa kansantalouden rakenne muuttuu enenevässä määrin aineettoman tuotannon ja palvelujen suuntaan, jolloin talouden kasvusta tulee yhä enemmän laadullista (endogeenista). Osaamispääomaan perustuva palvelutuotanto on Suomen mahdollisuus menestyä myös kansainvälisessä työnjaossa. Tämä näkemys painottaa yhtälailla kotimarkkinoilla ja kansainvälisesti toimivia kuluttaja- ja tuottajapalveluja. Palvelujen kehittymisedellytykset riippuvat tulevaisuudessa siis yhä enemmän koulutuksen ja osaamisen tasosta sekä uusiutumaan kykenevästä työvoimasta. Koulutuksen olisi kyettävä vastaamaan ammattitaitovaatimusten jatkuviin muutoksiin.
Julkisessa keskustelussa työnantajien puolelta on esitetty epäilys, että ammatti-ihmiset loppuvat Suomesta. Liike-elämälle suunnatuissa palveluissa on jo työvoimapulaa. Puutetta on niin atk-ammattilaisista kuin siivoojistakin. Huoli on siis aiheellinen, vaikka maassamme on laskutavasta riippuen edelleen 200 000-300 000 työtöntä. Työnantajat katsovat pitkälle tilanteeseen, jossa suuret ikäluokat siirtyvät lähivuosina joukolla eläkkeelle. Myös julkisiin palveluihin syntyy kasvupaineita, kun kasvukeskuksissa joudutaan nopeasti lisäämään julkisia palveluja, mutta palvelujen väheneminen muuttotappioalueilla ei ole aivan yhtä nopeaa. Nuoret tuntuvat nyt hakeutuvan kasvukeskuksiin ja uusille, dynaamisille aloille kuten tietotekniikkaan. Korkeakouluopinnoista on silloin keskimääräistä enemmän hyötyä, ja korkeakoulupaikoista vastaavasti luontaista kysyntää, johon on ratkaisua haettu ammattikorkeakoulutusta lisäämällä.
Palvelutyönantajien tekemä yksityisten palvelualojen koulutustarveselvitys tukee näitä käsityksiä. Selvityksen mukaan jäsenyritykset edellyttävät lähivuosina korkeakoulututkintoa joka neljänneltä uudelta työntekijältä. Ammattikoulutusta vaaditaan joka toiselta, ja joka neljännelle riittää peruskoulu tai lukio. Selvitys tuo esiin myös, että käsitys palveluista aloina, joilla työvoimalta ei edellytetä korkeaa osaamista on virheellinen. Palveluyrityksissä henkilöstön osaaminen korostuukin tulevaisuudessa asiakkaiden tarpeiden erilaistuessa, talouden kansainvälistymisen, kansainvälisen kanssakäymisen lisääntymisen, kilpailun kiristymisen sekä uusien tuotteiden nopean markkinoille tulon ja verkkopalvelujen käyttöönoton seurauksena. Osaaminen ylläpitää ja parantaa kilpailukykyämme ja asemaamme kansainvälisessä työnjaossa.
Työelämä muuttuu nopeasti ja jatkuvasti siten, että rutiinitehtävien rasitus vähenee. Selvityksessä on painotettu yritystasolla henkilöstökoulutuksen roolia ammattitaidon ylläpitäjänä ja kehittäjänä. Voidaan myös todeta, että tasokas ja laaja-alainen peruskoulutus on tälle pilari. Yleisen koulutustason nosto on siis tavoiteltava pyrkimys, sillä voidaan katsoa, että Suomen koulutusjärjestelmän hyvyyteen kuuluu tietty työmarkkinasuhdanteista riippumaton pitkäjänteisyys yhdistettynä koulutusasteen vähittäiseen nostoon ja jatkokoulutusmahdollisuuksiin.
Oppisopimusjärjestelmä on havaittu erityisen toimivaksi palvelualoilla, joten näitä puitteita on kehitettävä edelleen. Erityisesti ammattitutkintoon tähtäävät oppisopimukset ovat kannustettava tapa hankkia todistus ammattitaidosta. Oppisopimuksen laajentamista tulee harkita ulottumaan osa-aikaiseen työhön, kuten koulutustarveselvityskin vahvistaa. Oppisopimustoiminnan laajentaminen suuntaa katsetta myös työpaikkakouluttajien riittävyyteen ja osaamiseen.
Ammatillisen koulutuksen kehittäminen on kansallisesti ajankohtainen ja merkittävä tehtävä. Hallitus jatkaa ammatillisen koulutuksen parantamiseksi käynnistettyjä toimia, yhteistyötä työssäoppimisen jaksojen toteuttamiseksi, oppisopimuskoulutuksen laajentamista sekä aikuiskoulutuksen kehittämistä uuden osaamisen ja ammatillisen liikkuvuuden turvaamiseksi. Työelämän ja opiskelun yhteydet korostuvat erityisesti nykytilanteessa ammattitaitovaatimusten muuttuessa ja työssäjaksamisen paineiden lisääntyessä.
Yrittämisen korostaminen on myös luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Suomen talouden voima on siinä että olemme sillä tavoin menestyvä sekatalous, että täällä toimivat markkinaehtoisesti niin pienet ja isot, pörssi- ja perhe-, kuin myös valtion ja osuustoiminnalliset yritykset. Tarvitsemme koko ajan uusia yrittäjiä ja yrityksiä, mutta myös pitkäjänteistä sitoutumista edustavia vanhoja ja uusiutumiskykyisiä yrityksiä.
Vaikka suurten yritysten ja perinteisen teollisuuden menestys on edelleen maallemme tärkeä tiedämme kuitenkin etteivät nykyiset suuryrityksemme ehkä Nokian poikkeusta lukuunottamatta tule tarjoamaan lisää uusi työpaikkoja. Tarvitsemamme uudet työpaikat syntyvät etupäässä pienissä- ja keskisuurissa yrityksissä joista suurin osa suomalaisista ei todennäköisesti tänään ole kuullutkaan, ehkä siitäkään syystä ettei näitä yrityksiä ole vielä tänään olemassa.
Yrittäminen painottuu hallitusohjelmassa eräänlaisella läpäisyperiaatteella, sen ohella että ohjelmassa on myös sovittu KTMn vastuulla toteutettavasta erillisestä yrittäjyysprojektista.
Horisontaalinen yleislinjaus yrittäjyyden hyväksi on ehkä sittenkin tärkeämpi asia kuin erillisprojekti, kun kysymyksessä kuitenkin on paljolti jo edellisen hallituksen aikana aloitettujen ja toteutettujen linjauksien ja toimien jatkamisesta ja kehittämisestä. Projekti on silti hyvä mekanismi mm tavoitteiden ja toteutuksen vertailemiseksi ja puutteiden korjaamiseksi.
Lähtökohta työn jatkamiselle on sillä tavoin hyvä, että yleisesti tunnustetaan että Suomessa on tuskin koskaan ollut niin hyvät edellytykset yrittämiselle kuin tänään.
Parantamisen varaa löytyy kuitenkin aina. Tuoreet kansainväliset vertailut kertovat että Suomi olisi aivan häntäpäässä mitä yrittämisvalmiuksiin ja -halukkuuteen tulee. Kannustamiseen on siten edelleen panostettava samoin kuin yrittäjyyttä tukevaan koulutukseen. Yrittäjyyden edistämiseksi on edelleen jatkettava myös lainsäädännön hallintomenettelyjen yksinkertaistamista.
Suomen hyvät näytöt innovatiivisuudessa eivät tuota vielä toivottuja kansantaloudellisia tuloksia siksi että emme osaa riittävästi muuttaa keksintöjä ja innovaatioita markkinakelpoisiksi tuotteiksi ja palveluiksi.
Usein katsotaan että Suomen rahoitusmarkkinat toimisivat jo niin hyvin ettei rahoitus enää ole ongelma. Yrittäjäkentän palaute kertoo kuitenkin siitä, että oman pääoman ehtoisen riski- ja siemenrahoituksen saatavuus on vakava pullonkaula. Tämän lieventämiseksi on hallitus ryhtynyt toimiin Suomen teollisuussijoitus oy:tä koskevan lainsäädännön uudistamiseksi sekä yhtiön rahoituspohjan huomattavaksi vahvistamiseksi.
Jos joku ihmettelee miksi markkinoin Teollisuussijoitusta palvelualan kokouksessa niin teen sen vain siksi, että emme ole vielä ehtineet keksiä parempaa nimeä nyt toimintansa luonnetta ja laajuutta muuttavalla yritykselle – olenkin avoin myös tältä seurakunnalta tuleville paremmille nimiehdotuksille.
Verotus on aina herkkä ja keskeinen kysymys niin yrittäjille, eläkeläisille kuin palkansaajille. Hallitusohjelman keskeiset verolinjaukset on varmasti palvelualojen kannalta toivottuja: työn verotuksen ja työllistämiskustannusten keventäminen, kokonaisveroasteen lievä lasku ja verotuksen painopisteen siirtäminen varallisuuden ja ympäristöhaittojen verottamiseen.
Tuloveroratkaisut ovat työehtosopimusneuvottelujen tuloksia odotettaessa edelleen avoimia. Niiden tulos tietenkin vaikuttaa siihen mitä hallitus tulee esittämään. Samoin tekee suhdannetilanne, joka täytyy hallitusohjelmassa sovitun kokonaisalennuksen ajoituksessa ottaa huomioon. Se ei nyt puolla mittavia verohelpotuksia vaan perustelee sitä, että se mitä nyt voidaan tehdä tulee kohdistaa maksimaalisen tehokkaasti parempaa työllisyyttä palvelevalla tavalla.
Tämä tarkoittaa mm tukea pyrkimyksille alentaa palkkasidonnaisia työvoimakustannuksia sotu-maksujen tason ja keräämisperusteiden muutoksilla sekä pienipalkkaisen työn verotuksen keventämistä.
Pienten tulojen verotus, joka ulottuu Suomessa melko tuntuvana jo kokopäivätyöstä maksettaviin minimipalkkoihin on ongelma. Kannustusongelmat löytyvät juuri tuloasteikon alapäässä. Tuloverojen alennus tulee painottaa pieni- ja keskituloisiin ja liittää myös sosiaaliturvauudistukseen, joka luo eräänlaisen negatiivisen tuloveron järjestelmän pienipalkkaisen työn tarjonnan ja kysynnän lisäämiseksi.
Palvelualojen osalta olisi ollut perusteltua nostaa myös arvonlisäverotus laajemmin tarkasteluun. On valitettavaa ettei osallistumisesta EUn palvelualojen työllisyysperusteiseen alv-alennuskokeiluun päästy yhteisymmärrykseen, vaikka kokeilun merkitystä ei tulekaan liioitella. Pidemmän päälle on kuitenkin syytä palata alv-kysymyksiin myös Euroopan unionissa, sillä koko nykyinen alv-rakenne on sillä tavoin nurinkurinen että se turhan raskaasti kohdistuu myös sellaiseen työvaltaiseen palvelutuotantoon jota aineellisia ympäristörasitteita aiheuttamattomana toimintana tulisi ekologisistakin syistä suosia.
Kolmas menestyksemme avaintekijä on yhteistyö. Käytössämme on Suomessa voimavara, jota kovin monella maalla ei koskaan ole ollut tai ainakaan enää ole käytössään, eli vahvoihin työmarkkinaosapuoliin nojautuva työmarkkinayhteistyö ja sopimusjärjestelmä.
Se on tuottanut erityisen hyviä tuloksia viime vuosina vakautta ja paranevaa työllisyyttä tukeneiden tulosopimusten muodossa, eikä lähtökohtaisesti kannata pelätä etteikö myös liittokohtainen sopimuskierros toimisi samoin.
Sopimusyhteiskunnan vahvuus näkyy järjestöjen yhdessä valtiovallan kanssa tekemänä työnä työelämän uudistamiseksi ja yritysten kilpailukyvyn kehittämiseksi. Työelämän välttämätön uudistaminen onnistuu parhaiten järjestöjen yhteisen yleissitovan työehtosopimusjärjestelmän puitteissa.
Hallitukselle tulee kuitenkin olla aktiivinen ote myös työelämäkysymyksissä. Hallitus pyrkii siihen että työsopimuslaki ja työelämän tietosuojalainsäädäntö saadaan uudistettua. Hallituksen toimiin kuuluvat myös työelämän kehittämis- ja tuottavuusohjelmat, joita jatketaan ja kehitetään edelleen kiinnittämällä huomiota mm koordinointiin ja verkoistumiseen ohjelmia toteutettaessa.
Lopuksi vielä muutama sana julkisen ja yksityisen palvelun suhteesta.
Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa sosiaalipolitiikka perustuu sekä kaikille kansalaisille kohdistuviin universaalisiin palveluihin ja tulonsiirtoihin että vahvojen työmarkkinajärjestöjen tuella luotuihin ansiosidonnaisiin etuisuuksiin. Siihen kuuluu laaja julkinen sektori ja yhteiskunnan vastuu palvelujen tarjonnasta ja laadusta.
Pohjoismainen malli jakaa tuloja uudelleen laajemmin kuin muut ja sen tuloksena on kohtuullisen tasainen tulonjako jonka alapäässä ketään ei päästetä varattomuuden vuoksi syrjäytymään. Tasaista tulonjakoa voi pitää arvona sinänsä eikä ole sattuma, että arkinen solidaarisuus, miesten ja naisten tasa-arvo ja turvallisen ja hyvän elämän edellytykset ovat parhaiten toteutuneet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.
Kun tänään esitetään epäilyjä hyvinvointivaltion kestävyydestä ei se johdu siitä että ihmiset haluaisivat sen hylätä. Pääsyy ongelmiin on nyt se, että olemme siirtyneet jälkiteolliseen aikaan jota myös post-moderniksi, palvelu- tai tietoyhteiskuntien ajaksi kutsutaan.
Hyvinvointivaltioiden sosiaalipolitiikka on perustunut teollistuneille yhteiskunnille ominaiseen massatuotannon ja -kulutuksen yhdistävään fordistiseen malliin ja siihen liittyneeseen palkkatyön sekä kollektiivisen järjestäytymisen ja sopimisen malliin.
Henry Fordin kerrotaan 1920-luvulla tokaisseen, että hänen T-mallinsa – ”viiksi-Fordin” – sai missä tahansa värissä kunhan se oli musta. Tavaratuotannossa tuo ajattelu meni manoilleen jo vuosikymmeniä sitten, mutta universaaliperiaatteella tuotettujen sosiaalietuuksien ja hyvinvointipalvelujen voi edelleen katsoa soveltavan samaa aikanaan hyväksi havaittua kaavaa, sitä on nyt kuitenkin syytä tarkistaa.
Vaikka hyvinvointivaltiolla edelleen onkin kansalaisten enemmistön kannatus on sen säilymisen edellytyksenä riittävä asiakastyytyväisyys. Nykyisellä tulotasolla kansalaisten suurella enemmistöllä on mahdollisuus valikoivaan kulutukseen ja valikoivuus ulottuu jo myös yhteisöllisesti tuotettuihin palveluihin.
Syy-, seuraus- ja vaikutussuhteet sosiaaliturvan kysynnässä ja tarjonnassa eivät ole yksiselitteisiä. Laman ja säästötoimien seurauksena kuntien tarjoamissa palveluissa vaihtelevassa määrin tehdyt tason ja saatavuuden heikennykset ovat epäilemättä suunnanneet kysyntää vaihtoehtoisiin ja yksityispalveluihin. Suurimmaksi osaksi näin on tapahtunut pakon edessä, ei siksi etteivät ihmiset edelleen asettaisi yhteisiä palveluja etusijalle, jos niitä vain olisi saatavissa. Se että yhä useampi on ottanut yksityisen eläke- tai muunkin sosiaalivakuutuksen johtuu etupäässä (veroeduilla suositusta) pyrkimyksestä täydentää sosiaaliturvaa, ei halusta irtisanoutua yhteisöllisestä vakuutusjärjestelmästä.
Suurin osa ihmisistä ei liioin suosi yhteisöpalveluja siksi, että kuvittelisivat niiden olevan jotenkin ilmaisia. He sekä ymmärtävät niiden tarjonnan edellyttävän sitä verrattain korkeaa veroastetta joka Suomessa vallitsee että hyväksyvät sen.
Siihen mikä on julkisen sektorin ”oikea” tai optimaalinen koko ei ole objektiivista vastausta. Suurempi tai pienempi julkinen sektori ei ole itseisarvo. Esim. monet hyvinvointipalvelut voidaan järjestää käyttäjilleen samanhintaisina ja tasoisina joko suoraan julkisena tuotantona, kilpailuttamalla tai jakamalla palvelusetelejä. Sosiaalisten tulonsiirtojen verokohtelu vaikuttaa julkisen sektorin suuruuteen.
Vaihtoehdoilla voi olla erilaisia tulonjakovaikutuksia. Sosiaalipolitiikan laajensi hyvinvointipolitiikaksi se, ettei sen kohteena enää ollut vain tarveharkinnan perusteella erotettu köyhin kansanosa vaan koko väestö. Tämä periaate koskee lapsilisien kaltaisia tulonsiirtoja, mutta ennen muuta palveluja.
Hyvinvointivaltion suurin haaste on 90-luvun laman myötä kasvanut ja korkealle tasolle juuttunut työttömyys sekä väestörakenteen muutos. Joukkotyöttömyys on pahin uhka. Onko se poistettavissa ilman että hyvinvointivaltion perusteisiin puututaan?
Jos hyvinvointivaltio halutaan säilyttää tulee sitä monin tavoin muuttaa ja kehittää tavalla, joka turvaa sen rahoituksellisen kestävyyden, vähentää valtiokeskeisyyttä, hyväksyy myös yksityisen yritteliäisyyden palvelujen tarjoamisessa, turvautuu nykyistä laajemmin kilpailuttamiseen ja suhtautuu aiempaa suvaitsevammin erilaisiin yksilöllisiin elämäntapavalintoihin.
Tähän suuntaan on suomalaista hyvinvointivaltiota viime vuosina pyritty kehittämään. Tulonsiirtoja on jossain määrin kohtuullistettu pyrkien soveltamaan niihin vakuutusperiaatetta kun taas hyvinvointipalveluja on yritetty varjella ja tarpeen mukaan kehittääkin. Tätä työtä voidaan jatkaa ilman, että siihen sisältyy uusia tulonsiirtoihin kohdistuvia säästöjä, hyvinvointipalvelujen heikennyksiä tai muita dramaattisia muutoksia.
Palveluihin kohdistuvan kehitystyön olisi oltava suunnitelmallista. Sen perustana tulee olla selkeä julkisen vastuun määrittely ja rajanveto peruspalvelujen osalta, joiden saatavuudesta, tasosta ja hinnasta julkisen vallan on kaikissa olosuhteissa vastattava – vaikkakin se niitä kilpailuttamalla hankkisikin – ja joiden osalta ei voida hyväksyä kansalaiset varallisuuden perusteella eriarvoistavaa markkinavetoisuutta. Tämä jättää kuitenkin kasvavan joukon lisäpalveluja, jotka voivat olla markkinakilpailun kohteena. Jälkimmäistenkin osalta on valvonta- ja vastuusuhteiden oltava selkeitä ja käyttäjäturvallisuuden takaavia.
