Kansallismielisen populismin puolustuspuhe
Kaksi brittiläistä valtio-opin professoria on ottanut tehtäväkseen kirjoittaa nationalistista oikeistopopulismia puolustavan kirjan, joka opettaa lukijoita ymmärtämään niin Trumpin valinnan, Brexitin kuin Saksan AfD:n tai Ranskan Le Penin keräämän suosion syyt. He näkevät paljon vaivaa osoittaakseen, etteivät nämä liikkeet ja heidän kannattajansa ole fasisteja tai rasisteja. Siihen riittää esimerkiksi se, että vain 20 % Nigel Faragen UKIP-puolueen kannattajista uskoi, että valkoiset ovat älyllisesti mustia edellä, ja kuinka näiden liikkeiden kannattajat loukkaantuvat tai suuttuvat jos heitä syytetään fasisteiksi tai rasisteiksi.
Fasistisia nämä liikkeet eivät kirjoittajien mielestä ole, vaan paremminkin saavat kannatuksensa ihmisiltä jotka kokevat etteivät saa ääntään kuuluviin liberaalien eliittien hallitsemissa demokratioissa ja vaativat siksi enemmän suoraa demokratiaa, kuten kansanäänestyksiä EU-jäsenyydestä tms. Näiden liikkeiden edeltäjiä ja esikuvia eivät suinkaan olleet fasistit vaan amerikkalaiset populistiset liikkeet ja poliitikot. Tässä yhteydessä tekijät mainitsevat tämän populistisen tradition jatkajina myös radiopappi Coughlinin, Louisianan kuvernöörin Huey P Longin, senaattori McCarthyn ja George Wallacen, joiden yhteyttä fasismiin ja rasismiin Eatwell ja Goodwin eivät edes kiellä. Mutta tämän ajan nationalisti-populistit eivät ole kuitenkaan fasisteja koska Le Penin ja Hollannin Gert Wildersin kaltaiset populistijohtajat ovat sen heidän mielestään vakuuttavasti torjuneet.
Kirjoittajat pyrkivät osoittamaan, ettei nationalististen populistien menestys ole tullut tyhjästä eikä siten tule olemaan mikään ohimenevä ilmiö, missä he voivat olla hyvinkin oikeassa. He myös analysoivat liikkeiden kannattajakuntaa, joka koostuu vähiten koulutetuista vanhemmista ikäluokista, valkoisista ja miehistä, mutta varoittavat luottamasta siihen, että kannattajakunnan vinoutunut ikärakenne tuomitsisi liikkeet katomaan.
Tekijät nostavat esiin neljä D-tekijää oikeistopopulistien nousun takana: Distrust, Destruction, Deprivation ja De-Alignment. Ensimmäinen viittaa epäluuloon, joka kohdistuu kasvavaan demokratiaan ja sen tuottamien johtajien kykyyn ja haluun kuunnella ja ottaa huomioon ”tavallisten ihmisten” mielipiteitä, toinen kansallisvaltioiden etnisen yhteenkuuluvuuden ja omien kulttuurien murentumiseen, kolmas tulo-ja varallisuuserojen kasvuun ja neljäs perinteisten poliittisten puolueiden otteen höltymiseen. Mitkään näistä eivät ole uusia havaintoja, mutta näiltä osin kirjoittajien esittämä historiallinen katsaus ja kokoama tilastollinen aineisto ovat hyödyllisiä.
Kokonaan eri asia on, millaisia johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä. Eatwell ja Goodwin eivät juurikaan peittele sympatioitaan nationalistiselle populismille vaikkeivat sentään juuri Trumpin puheiden ja tekojen taakse ilmoittaudu – kirjan julkaisuajankohtana Jair Bolsenaro ei vielä ollut Brasilian presidentti eikä häneen tarvinnut ottaa kantaa. He esittävät kuitenkin ratkaisuksi ”national populism-lite” -versiota lähinnä keskusta-oikeistolaisten puolueiden omaksuttavaksi.
Huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, ettei tekijöillä ole juuri mitään sanottavaa siihen mikä on nationalistipopulistien tai heidän kevyt-versionsa vastaus näiden neljän D:n haasteisiin. Kuvaavaa on, että koko kirjassa ei lainkaan edes mainita sellaista asiaa kuin ilmastonmuutos tai kestämätön kehitys.
Heinäkuu 2019
