Suomen ennätysmies oikeusministeriyksien määrässä
Johan Otto Söderhjelmillä oli sama syntymäpäivä kuin häntä kaksi vuotta nuoremmalla Urho Kekkosella. Kenties tämäkin oli houkuttelemassa kirjan kustantajaa liittämään Kekkosen nimen myös Söderhjelm-elämäkertaan, mutta kun aikaisemmin oli jo ilmestynyt kirja Kekkosen takapirusta (=Kaarlo Hillilä) ja kuiskaajasta (=Pakaslahti) jouduttiin tyytymään epämääräisempään ilmaisuun.
Söderhjelmin pitkä ura RKP:n kansanedustajana, kuusinkertaisena oikeusministerinä, eduskunnan oikeusasiamiehenä, Petsamon Nikkelin toimitusjohtajana, metsäteollisuuden asiamiehenä ja liike- ja urheiluelämän vaikuttajana on kuitenkin jo ilman presidentillistä vetoapua aivan riittävän mielenkiintoinen ja perusteltu syy hänen elämäkertansa kirjoittamiseen. Söderhjelm liikkui sujuvasti elinkeinoelämän ja politiikan yhdistävässä maastossa. Vuorisjärven kirja on täynnä kertomuksia vaalirahoitukseen ja muuhun yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyvistä asioista, jotka kuuluivat aikoinaan luonnollisina pidettyihin maan tapoihin, mutta joita tänään jo puitaisiin valtakunnanoikeudessa. Esim. Kauko Juhantalon valtakunnanoikeuteen johtanut koplausyritys vaikuttaa lähes harmittomalta nappikaupalta verrattuna tapaan, jolla maalaisliiton legendaarinen puoluesihteeri Arvo Korsimo yritti kiristää Puunjalostusteollisuuden keskusliiton asiamiehenä toimineelta Söderhjelmiltä rahaa puolueen ja Kekkosen vaalityön tarpeisiin.
Se miten mm. juuri Söderhjelmin kautta kanavoitiin mittavasti rahoitusta porvarillisille puolueille, on mm. Jarkko Vesikansan ja Niklas Jensen-Eriksonin tutkimuksissa kerrottu, mutta tiedot Korsimon räikeimmästä yrityksestä ovat vasta näin Vuorisjärven kertomana tulleet julki. Muutoin Söderhjelmin rooli metsäteollisuuden edunvalvojana jää kirjassa vähemmälle huomiolle kuin Petsamon nikkeli, jota Vuorisjärven väitöskirja kolmenkymmenen vuoden takaa myös perusteellisesti käsitteli.
J.O. Söderhjelmin isä oli itsenäisen Suomen ensimmäisenä Tukholman lähettiläänä toiminut professori Werner Söderhjelm. Fennomaaninen isä oli aktiivinen suomenkielisessä nuorsuomalaisessa puolueessa, mutta hänen poikansa palasi ruotsalaiseen kansanpuolueeseen, jota kautta hän jo varhain oli asettanut tavoitteeksi tulla kansanedustajaksi ja ministeriksi.
Eduskuntaan töihin Söderhjelm pääsi tosin jo ennen kansanedustajaksi valintaansa, kun hänet vuonna 1929 valittiin eduskunnan oikeusasiamieheksi. Hän antoi valita itsensä uudelleen seuraavana vuonna mutta erosi pian sen jälkeen sekä palkkaansa että toimivaltaansa tyytymättömänä. 1933 vaaleissa hän palasi Vaasan pohjoisesta vaalipiiristä valittuna kansanedustajana eduskuntaan. Hallituksen oikeusministeriksi hän nousi ensimmäisen kerran pudottuaan 1939 vaaleissa eduskunnasta, kun Cajanderin hallitusta talvisodan alla täydennettiin, ja hän jatkoi myös sodanaikaisessa Rytin hallituksessa, jossa kuului talvisodan rauhantekoa lännen apulupauksien toivossa vastustaneisiin Juho Niukkasen kanssa.
Amerikkalaisomisteinen International Nickel Company oli 1934 saanut konsession Petsamon nikkeliesiintymiin ja värväsi Söderhjelmin Suomen yhtiönsä sivutoimiseksi toimitusjohtajaksi. Yhtiön kaivosyhdyskunta Kolosjoella oli melkein valmis kun talvisota alkoi, mutta tuotanto ei vielä ollut käynnistynyt. Välirauhan aikana kaikki kolme suurvaltaa, Englanti – jossa kaivoksen emoyhtiö oli rekisteröity – Saksa ja Neuvostoliitto halusivat kontrolloida kaivostoimintaa, Saksa saadakseen sodankäynnilleen välttämätöntä nikkeliä ja muut estääkseen sen sitä saamasta. Söderhjelm oli englantilaisen yhtiön toimihenkilönä ja suomalaisena valtiollisena toimijana keskeisessä, mutta myös ristiriitaisessa asemassa hankalien nikkelineuvottelujen aikana. Incon vastustuksesta huolimatta nikkelitoimitukset Saksaan alkoivat Suomen valtion otettua yhtiön sotatilalain perusteella määräysvaltaansa, Söderhjelmin kuitenkin jatkaessa yhtiön johdossa. Muodollinen pesti jatkui vielä vuoteen 1958 jolloin yhtiö lopetettiin ja poistettiin kaupparekisteristä.
Kesällä 1944 Söderhjelm palasi vielä varamiespaikalta eduskuntaan, jossa istui vuoteen 1951 saakka. Tänä aikana hänet ja Urho Kekkonen keväällä 1948 nimitettiin Paasikiven luottohenkilöinä YYA-sopimusneuvotteluvaltuuskuntaan. Kekkonen hoiti Söderhjelmin tuella suvereenisti neuvottelut kotiin tavalla, johon kuului myös epävirallinen yhteydenpito virallisen valtuuskunnan ja Paasikivenkin ohi neuvostotiedustelun edustajiin. Söderhjelmille, joka oli Kekkosen kanssa jatkosodan aikana siirtynyt rauhanoppositioon, hän kuitenkin kertoi asiasta, minkä salaisuuden Söderhjelm yli pari vuosikymmentä piti omana tietonaan.
Vuodesta 1940 lähtien Söderhjelmin päätyö oli Puunjalostusteollisuuden keskusliiton asiamiehenä eli toimitusjohtajana toimiminen. Sekin piti hänet kaikkien ulkomaankauppaa koskevien neuvottelujen ja muutoinkin politiikan – ja sen rahoituksen – keskiössä niin, että hänet enemmän työnantajapiirien kuin RKP:n edustajana kutsuttiin vielä vuodeksi Sukselaisen ja Kuuskosken hallitusten oikeusministeriksi syksyllä 1957.
Söderhjelmin kaksi vuosikymmentä kestänyt työ metsäteollisuuden edunvalvojana päättyi kun hän 50-luvun lopulla ajautui ristiriitaan liiton isäntävaltaa käyttäneiden teollisuuspatruunoiden kanssa ja hänet tosiasiassa erotettiin syksyllä 1960 siirtämällä hänet ”erityistehtäviin”. Ehkä sekin oli motivoimassa häntä vielä kerran palaamaan eduskuntaan, jonne hänet 1962 valittiin. Seuraavissa vaaleissa hän ei enää tullut valituksi, mutta pääsi tämänkin vaalikauden aikana kaksi kertaa toimimaan oikeusministerinä Karjalaisen ja Virolaisen hallituksissa.
Nyliberala studentförbundetin pitkäaikaisena puheenjohtajana aikanaan rauhanoppositioon kulunut Söderhjelm luettiin puolueensa liberaalisiipeen. Maineeseen tuli tässä suhteessa kolaus kun hän oikeusministerinä oli nostamassa tuomioon johtaneen syytteen jumalanpilkasta Hannu Salamaa vastaan Juhannustansseista. Kun Söderhjelmin ansioluetteloon kuuluvat vielä monet toimet eri yritysten hallitustehtävissä ja monipuolinen toiminta Purjehdusliitossa ja sitä kautta myös olympiakomiteassa, ovat antoisat ainekset koolla kattavaan elämäkertaan.
Vuorisjärvi selviää elämänkerturin tehtävästä kohteen näkyvän yhteiskunnallisen toiminnan osalta varsin kattavasti, mutta henkilökuva jää jotenkin vajaaksi. Muutamissa kohdissa on viittauksia siihen, miten hänen käytöstään olisi pidetty ylimielisenä, mutta mikä osuus tällä tai muilla tekijöillä oli hänen erottamiseensa puunjalostusteollisuuden asiamiestehtävästä jää hämäräksi.
Vielä enemmän pimentoon jää hänen koti- ja perhe-elämänsä. Hädin tuskin lukija saa tietää, että hän oli kolme kertaa avioliitossa ja että ensimmäinen avioliitto päättyi masennusta poteneen puolison ottamaan lääkkeiden yliannostukseen vuonna 1956. Taustalla oli vaimon jo ennen sotia virinnyt epäily miehen irtosuhteista, joihin epäilyihin Vuorisjärvi ei ota lainkaan kantaa. Kuitenkin muualta olen lukenut, miten 1940-luvulla kaikki nuoret RKP:tä kannattavat naiset olisivat äänestäneet juuri häntä, koska hän oli kaikista komein ehdokas. Toisen puolison kuolema mainitaan lähinnä siksi, että se selittää kolmannen vaimon ilmestymistä kuvaan. Suhteet lapsiin jäävät yhtä ylimalkaisten mainintojen varaan.
Yksi tyylikysymys on myös huomioitava. Koko kirjan alkupuolen Söderhjelm esiintyy tekstissä ”Johan Ottona”, myös muiden sukunimeltään identifioitujen ministerikollegoittensa joukossa. Vasta loppupuolella esiintyvät ”Söderhjelm” ja ”Johan Otto” rinnakkain ilman loogista selitystä vaihtelulle. Tiedä sitten olisiko tämä tarkoitettu tasapainottamaan tapaa, jolla monet hisorioitsijatkin yhä edelleen saattavat kirjoittaa naiskohteistaan ”Hellana”, ”Herttana” tai ”Miinana”.
Kesäkuu 2019
