Vaihtoehtoliikkeistä puolueeksi
Sari Aalto nostaa Vihreän liikkeen taustasta, synnystä ja puolueeksi vakiintumisesta kertovan tutkimuksensa alkupisteeksi Oraan suojelijat-yhdistyksen perustamisen vuonna 1973. Se on yhtä valinnanvarainen lähtökohta kuin vuonna 1979 syntynyt Koijärvi-liike, josta vihreiden tarinaa yleensä lähdetään purkamaan ja jolla Aaltokin avaa kirjansa johdantoluvun. Aalto ei kuitenkaan näihin takerru vaan käsittelee varsin laajasti 60-luvun radikalismin ja 70-luvun taistolaisdominanssin perintöä, joka samanaikaisesti johdatti monia aiemmasta puoluekentästä vieraantuneita ihmisiä hakemaan uusia, vaihtoehtoliikkeiden laajan kattokäsitteen alle mahtuvia yhteiskunnallisen toiminnan ja vaikuttamisen tapoja.
Kenttä oli heterogeeninen ja siellä liikkuivat monista eri taustoista lähteneet uuden etsijät, niiden joukossa myös Erkki Tuomioja, jonka kirjan Vaihtoehdottoman demokratian kritiikki Aalto mainitsee monien muiden, sattumoisin juuri vuonna 1980 ilmestyneiden kirjojen joukossa tällaisen uuden etsinnän esimerkkinä. Syntyi monia erilaisia pienryhmiä, niiden joukossa myös Vaihtoehtoisen Yhteiskuntapolitiikan Seura, jossa oli mukana useiden tulevien vihreiden kanssa myös sosialidemokraatteja ja muita vasemmistolaisia, jotka jo silloin olivat kiinnostuneita punavihreästä projektista. Se eli oman aikansa ja kuihtui pois vihreiden puoluejärjestäytymisen myötä.
Tätä kehitystä, joka lopulta vuonna 1987 johti Vihreän liiton puolueeksi rekisteröitymiseen, Aalto käsittelee erittäin, ja paikoin jopa uuvuttavan seikkaperäisesti. Onneksi se ei kuitenkaan tapahdu niin kaikki kokoukset ja tapahtumat rekisteröivän historiikkiotteen vallassa, että metsä olisi kokonaan hävinnyt puilta. Keskeiseksi jakolinjaksi järjestäytymiskiistoissa nousee yhtäällä ekologian ensisijaisuutta ajaneiden ja toisaalta laajempaa yhteiskuntapoliittista otetta painottaneiden ryhmittymien vastakkaisuus.
Siihen asti vihreiden suurena guruna pidetyn Pentti Linkolan Natsi-Saksan totalitaaristen keinojen käyttöä suosittava puhe vihreiden Turun kokouksessa vuonna 1985 jätti hänet pienen joukkonsa kanssa marginaaliin, mutta ei vielä ratkaissut linjakiistaa, jossa ekologista linjaa edusti Eero Paloheimo ja yhteiskunnallista linjaa kutakuinkin kaikki muut vihreiden johtotehtävissä sittemmin vuorotelleet tulevat kansanedustajat. Alun viittaus Oraansuojelijoiden ratkaisevaan merkitykseen on myös tässä suhteessa perusteltu, sillä vihreä liike pysyi pitkään tätä taustaa edustaneiden, joidenkin ”vihreiden pyhäksi perheeksi” kutsumien Pekka Haaviston ja Heidi Hautalan kaltaisten helsinkiläiskellokkaiden johdossa.
Sari Aallon teos on vankasti ja yksityiskohtaisesti dokumentoitu ja liikkeen syntyvaiheissa lähemmin mukana olleetkaan tuskin löytävät mitään oikaistavaa sen faktapohjassa tai kenties tulkinnoissakaan. Itse jäin kaipaamaan liikkeen kehitysvaiheiden ja kansainvälisen viitekehityksen hieman systemaattisempaa analyysia ja liikkeen arviointiin vähän enemmän etäisyyttä. Nykyiset vihreät puolueet ovat Euroopassa suurin piirtein samoihin aikoihin eri tavoin ja eri lähtökohdista muodostuneita uusia liikkeitä.
Aallon tutkimukseen ei ole kuulunut sen vertaileminen, miten nykyinen vihreä puolue on muuttunut 30 vuoden takaiseen vihreään liikkeeseen nähden, mutta jokaiselle tästä kiinnostuneelle on hänen teoksensa korvaamaton lähde.
Kesäkuu 2018
