Itsenäisyytemme 100 vuoden juhlintaa seuraa vuoden 1918 sisällissodan muistovuosi. Sisällissodan muistaminen tapahtui pitkään lähinnä osapuolijuhlintana vapaussodan voittojen tai luokkasodan menetysten merkeissä. Tämä oli väistämätöntä niin kauan kuin tapahtumiin osalliset olivat asialla ja niin kauan kuin sodassa ja sen jälkiselvittelyissä menehtyneiden lähiomaiset olivat elossa. Kansallista sovintoa se ei pyrkinytkään rakentamaan ja juhlinnan muodot päinvastoin osaltaan ylläpitivät haavoja ja vaikeuttivat yhteisen ymmärryksen ja sovinnon hakemista.
Vasta 50-luvun lopulta lähtien uudet kirjoittajat sekä kaunokirjallisuudessa että historiantutkimuksessa mursivat osapuolitabun ja pystyivät tuottamaan ja luomaan vanhat jakolinjat ylittävää tietoa ja ymmärrystä tapahtumista. Väinö Linna kirjailijana ja Jaakko Paavolainen historiantutkijana olivat tärkeimmät uusien avauksien tuottajat. Vieläkin esitetty arvostelu, jonka mukaan Linna ei Täällä Pohjantähden alla -teoksessaan olisi huomioinut sitä tai tätä näkökulmaa on turhaa, sillä mikään ei vähennä sitä suurta merkitystä, joka hänen tuotannollaan on ollut kansallisen yhteisymmärryksen rakentajana.
Eduskunnan valtiosalissa järjestettiin sisällissodan alkamisen 100-vuotispäivänä pienimuotoinen mutta koskettava sisällissodan muistohetki. On vienyt 100 vuotta ennen kuin tapahtumien muistelu voi tapahtua näin rakentavassa ja sovinnollisessa sävyssä. Tässä suhteessa myös Tasavallan Presidentin uuden vuoden puhe viritti jo oikean sävyn.
Melkein kaikilla suomalaisilla on jonkinasteinen henkilö- ja sukusuhde vuoden 1918 sisällissotaan. Joillekin se on ollut kotona kokonaan vaiettu asia, toisille taas sitäkin perusteellisemmin läpikäyty historia. Kuulun itse niihin suomalaisiin, jonka esivanhemmat eivät osallistuneet taisteluihin ja säilyttivät myös henkensä. Heidän sisällissotavaiheittensa käsittely avaa myös vähemmän tunnettuja näkymiä sotaan.
Isänpuoleinen isoisäni Walto Wihtori Tuomioja täytti kolmekymmentä keväällä 1918. Hän oli parkanolaisen torpparin Efraim Tuomiojan seitsemästä lapsesta nuorin ja ainoa jolle avautui mahdollisuus oppikouluun ja ylioppilaaksi. Hänen vanhin veljensä Aleksi oli isänsä torpan omakseen lunastanut maanviljelijä ja kotipitäjänsä monitoimivaikuttaja. Parkano oli yksi niistä kymmenistä paikkakunnista, joissa väki kummallakaan puolella ei halunnut lähteä sotimaan veljiä vastaan.
Helmikuun 5. päivänä kokoontuivat eri puolueväriä tunnustaneet pitäjän puoluemiehet yhteen ja tekivät yksimielisen sopimuksen, jonka mukaan oman paikkakunnan miehet eivät nouse toisiaan vastaan. Kun kokous oli pidetty, haluttiin se ajan tavan mukaan päättää yhteiseen lauluun. Sopivan puolueettoman laulun valinta ratkesi, kun kokouksen puheenjohtajana toiminut Aleksi Tuomioja ehdotti, että laulettaisiin ”Juokse porosein”.
Parkanolaisten paikallisidylli ei kestänyt, vaan parkanolaisetkin jaettiin kahtia. Se tapahtui kuitenkin ulkokuntalaisten toimesta ja pitäjä säästyi sekä varsinaisilta sotatoimilta että sodan julmimmilta seurausilmiöiltä.
W.W. Tuomioja olisi epäilemättä parkanolaisten sopuun yhtynyt, mutta hän asui Helsingissä, jossa hän kaksi vuotta aiemmin valmistuneena lakitieteen kandidaattina oli töissä Helsingin Sanomien toimituksessa. Jo silloin nuorsuomalaisena poliitikkona tunnettu W.W. Tuomioja ei siten joutunut sotatoimiin eikä hänen varsinaisesti tarvinnut piileskellä punaisessa Helsingissä, mutta hän saattoi antaa turvallisemman piilopaikan kahdelle suomettarelaiselle kansanedustajalle.
Sodan jälkeen Tuomioja määrättiin valtiorikosoikeuden lakimiesjäseneksi. Siitä tuskin oli mahdollista kieltäytyä ja hän hakeutui tehtävästä eroon hyvin nopeasti. Punaisten kostohenkinen tuomitseminen ei istunut hänen maailmankuvaansa. Uuden tasavaltalaisten perustaman edistyspuolueen tulevana puheenjohtajana ja kansanedustajana hän oli läheisen ystävänsä K.J. Ståhlbergin tavoin armahdus- ja sovintopolitiikan kannattaja. Jo syksyllä 1918 julkaistussa pamfletissaan hän oli kirjoittanut, että käsitys sosialistien romahduksesta oli perinpohjainen erehdys ja sen vuoksi oli tärkeätä, ”että tämäkin osa kansaamme saadaan mukaan yhteistyöhön tulevaisuuden Suomea rakennettaessa”.
Äitini vanhemmat Hella ja Sulo Wuolijoki olivat sisällissodan alkaessa jo tunnettuja ja aktiivisia sosialisteja. Sulo oli valittu ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan SDP:n edustajana ja toimi tehtävässä vuoden 1913 vaaleihin saakka. Hän tunsi läheisesti kaikki kansanvaltuuskuntaan tulleet sosialidemokraatit, ja hän oli yhdessä kumouslinjaan yhtyneiden O.W. Kuusisen ja Yrjö Sirolan kanssa laatinut suomenkieliset sanat Kansainväliseen. Hänelle myös tarjottiin tehtävää kansanvaltuuskunnan valtiovarainvaltuutettuna eli finanssiministerinä, mutta hän kieltäytyi.
Sulo ja Hella Wuolijoen avioliitto oli käytännössä tuolloin jo hajonnut, mutta molemmilla oli sama käsitys vallankumousyrityksen päättymisestä surkeasti eivätkä he halunneet olla sen kanssa missään tekemisissä. Hella Wuolijoki oli maailmansodan alkuvuosina ryhtynyt kansainvälistä kauppaa harjoittavaksi liikenaiseksi ja koonnut miljoonaomaisuuden, mutta luopunut ennen sisällissotaa toimistaan ja piti rahansa turvassa Tukholmassa. Sodan aikana hän emännöi Carl Lindhagenin ja muiden, sodan lopettamiseen tähdänneitä tuloksettomia välitysyrityksiä Suomessa tehneiden ruotsalaisten sosialidemokraattien tapaamisia Helsingissä. Hän myös esitti amerikkalaiselle liikekumppanilleen mielikuvituksellisuudessaan täysin epärealistisen suunnitelman, jolla sodan osapuolet olisi viljadiplomatialla saatu sovintoneuvotteluihin.
Kokonaan kansanvaltuuskunnan tehtävistä Sulo Wuolijoki ei kuitenkaan kieltäytynyt, vaan suostui kansanvaltuuskunnan ja Neuvosto-Venäjän suhteiden järjestämistä valmistelleen sekakomission sihteeriksi. Sopimus oli Suomelle vähintään yhtä edullinen kuin kaksi vuotta myöhemmin valkoisen Suomen tekemä rauhansopimus Neuvosto-Venäjän kanssa, mutta se ei estänyt Sulo Wuolijokea joutumasta valtiorikosoikeuteen ja tuomituksi maanpetoksesta. Huomattakoon, että samalta kohtalolta säästyivät sekakomission työhön panoksensa antaneet Väinö Voionmaa ja Eino Leino.
Hella Wuolijoen suhde sisällissodan onnettomuuteen näkyy myös hänen 30-luvulla kirjoittamassaan näytelmässä Laki ja järjestys. Se sai ensi-iltansa vuonna 1933, mutta oikeusministeriö kielsi sen esitykset jo kahden näytännön jälkeen. Näytelmän keskiössä oli sosialidemokraattisen naiskansanedustajan ja porvarillisen senaattorin rakkaustarina. Pasifistinen kansanedustaja auttaa senaattoria välttämään pidätyksen punaisten hallitsemassa Helsingissä ja joutuu itse omiensa pidättämäksi. Näytelmällä ei ole onnellista loppua, sillä rakkaus ei lopulta riitä sillaksi paria erottavan luokka- ja ideologisen kuilun ylitse. Vaikka sodanvastainen näytelmä otti etäisyyttä molempien osapuolten väkivaltaan, niin sen aihe ja ehkä näytelmäkirjailijan henkilökin olivat riittävä syy silloisessa ilmapiirissä sen esityskiellolle.
Talvisodan aikana Hella Wuolijoki avusti ulkoministeri Väinö Tannerin suostumuksella rauhantunnustelujen käynnistämistä Tukholmassa. Jatkosodan aikana hänen yhteytensä neuvostotiedusteluun veivät hänet vankilaan. Näitä hänen sotaoloissa maanpetoksen tunnusmerkit täyttäneitä yhteyksiään leimasi sekoitus idealismia, naiiviutta ja laskelmointia, mutta niiden yhtenä aitona vaikuttimena oli halu saada onneton sota päättymään.
Olen siis saanut isän puolelta perintönä ymmärryksen sovintopolitiikalle ja äidin puolelta sodanvastaisuuden. Näitä perintöjä yhdistää ymmärrys siitä, että vuoden 1918 sisällissota oli koko kansakunnan suuri yhteinen katastrofi, jossa ei ollut voittajia.
(Julkaistu Pax-verkkolehdessä 13.3. 2018)
