Kun Sipilän hallitus varmisti jatkoaikansa
Aamulehden poliittisen toimittajan Lauri Nurmen kirja aikaansai syksyllä ilmestyessään pienen kohahduksen. Kirjassa todetaan yksiselitteisesti pääministeri Juha Sipilän valehdelleen eduskunnan edessä, kun hän kesäkuussa hallituspohjan uusimisen yhteydessä kielsi, että olisi ollut osallisena minkäänlaisessa ennakkosuunnittelussa perussuomalaisten hajottamiseksi. Suomalaiseen tapaan ei tästä kuitenkaan ole ollut mitään seurauksia.
Nurmen lukuisiin sekä nimettömiin että nimellä annettuihin haastatteluihin perustuva kirja antaa varsin vakuuttavan kuvan siitä, miten kaikissa kolmessa hallituspuolueessa oltiin hyvissä ajoin varauduttu siihen mahdollisuuteen, että Jussi Halla-aho nousee perussuomalaisten johtoon. Tämä näytti puoluekokouksen alla jo lähes varmalta, ja kun se toteutui, pantiin ennalta tehty suunnitelma täytäntöön.
Nurmi käy läpi myös sen, miten Timo Soinin syrjäyttämistä ja Halla-ahon valintaa ryhdyttiin jo vuotta ennen kesäkuun 2017 puoluekokousta valmistelemaan. Tämä luonnollisesti kantautui Soinin tietoon ja vaikutti siihen, että muutoinkin puheenjohtajuudesta luopumista pohtinut Soini ei halunnut lähteä vaaliin, jonka todennäköisesti olisi hävinnyt.
Puheenjohtajuudesta luopuminen on kuitenkin eri asia kuin ulkoministeriydestä luopuminen. Koska myös oli selvää, ettei Halla-aho puolueen johtajana perussuomalaisten hallituksessa jatkaessakaan ajatellut Soinin jatkavan ministerinä, oli sekin yllykkeenä Suomen poliittisen historian ainutlaatuiseen sinisen eduskuntaryhmän synnyttäneeseen ja Sipilän hallituksen jatkon varmistaneeseen operaatioon.
Tuon operaation vaiheet ja vaihtoehdot – keskustassa toivottiin alun perin perussuomalaisten joutumisen Halla-ahon johdettavaksi mahdollistavan sen, että iso joukko tähän tyytymättömiä kansanedustajia voitaisiin houkutella keskustan ja kokoomuksen eduskuntaryhmiin – käydään Nurmen kirjassa tarkkaan läpi. Perussuomalaisten osalta tapahtumat ovat astetta varmemmin todennettavissa, keskustan ja kokoomuksen rooli perustuu enemmän aihetodisteisiin ilman yksiselitteistä ”savuavaa asetta”, kuten Nurmi toteaa. Sellaisinakin ne ovat tarpeeksi vakuuttavia osoittamaan Sipilän ja Petteri Orpon osallisuuden suunnitelmaan, joka muutamassa päivässä vei aiottuun lopputulokseen.
Nurmen kirja on varmaan monien mielestä rautaista tutkivaa journalismia ja sellaisena minustakin ansiokas. Hämmennyksen jättää kuitenkin sen täydellinen epäpoliittisuus, etten sanoisi amoraalisuus. Minä en onnistuisi käsittelemään perussuomalaisten ja Halla-ahon kaltaisia ilmiöitä ilman minkäänlaista arviota niiden yhteiskunnallisesta merkityksestä ja seurauksista ja liittämättä niitä joihinkin arvovalintoihin.
Joulukuu 2017
