Riihimäen Työväentalomuseo on vuodesta 1969 toiminut Riihimäelle siirretyn, lähes 110 vuotta vanhan Tammelan Teuron kylän työväentalon tiloissa. Tänään olin avaamassa siellä tämän vuoden ”Sata vuotta työtä ja tasa-arvoa” näyttelyä. Talkoovoimin ylläpidetty pieni museo on säännöllisesti auki vain sunnuntaisin, mutta se ei sen arvoa ja merkitystä vähennä.
Aikanaan työväenliikkeen järjestäytyminen nostatti työväentaloja ympäri Suomea. Vuonna 1916 työväentaloja oli jo 940, enemmän kuin kirkkoja koko Suomessa.
Kun työväenliike järjestäytyi oli tavallista, että se tapahtui yhden suuren työväenyhdistyksen siipien suojassa niin, että naisten ja nuorten osastot, ammattiosastot, kuorot, orkesterit, kirjastot, opintopiirit, lukusalit, ravitsemusliikkeet, näyttämöt ja urheiluseurat olivat saman yhdistyksen jaostoja. Silloin myös työväentaloista tuli näiden kaikkien kotipaikkana todellisia työväestön monitoimitaloja, joiden merkitystä työväen valistustyön areenoina ja sitä kautta siihen saakka koulutuksesta sivuun jätetyn kansanosan tiedon, tietoisuuden ja sivistystason nostattajana ei voi yliarvioida.
Toiminta työväentaloissa on kuitenkin ratkaisevasti muuttunut noista ajoista. Ensiksi työväenyhdistysten piirissä organisoituneet sivistys-, urheilu- , ammatilliset ym. toiminnot erkaantuivat omiin erillisjärjestöihinsä ja osa näistä erillisjärjestöistäkin, kuten aikanaan niin vahva Työväen urheiluliitto, on enää varjo entisestään. Tätä voi pitää menetyksenä ja nostalgisoida näiden perään, mutta samalla tämä kertoo myös koko suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta ja aiempien luokkavastakohtaisuuksien lientymisestä.
Iso osa niistä toiminnoista jotka saivat alkunsa työväentaloissa ovat siirtyneet kuntien hoidettavaksi, kuten kirjastot ja monet sosiaali- ja kulttuuritoimen tai sosiaalitoimen nykyisin hoitamat toiminnot. Haasteita työväentalojen toimintojen ylläpitämiselle toi myös 50-luvulla kukoistaneen iltama- ja tanssikulttuurin jo 60-luvulla alkanut hiljainen hiipuminen.
Monet työväentalot ovat siten kadonneet ja tulleet kiinteistöjalostuksen kohteeksi, mutta monet ovat löytäneet kestävän roolin ja jatkavat uusimuotoisina monitoimisina ja kukoistavina keskuksina.
Jos vanhaa työväentalokulttuuria on enää mahdotonta ylläpitää alkuperäisessä muodossaan, on sitäkin tärkeämpää että talojen historia säilyy ja tunnetaan. Elämme muutoinkin kasvavassa määrin historiatonta aikaa, jolloin ihmiset yhä harvemmin tietävät ja ymmärtävät miten ja mistä olemme tulleet siihen missä tänään olemme, eivätkä sen vuoksi kykene näkemään tulevaisuuteenkaan.
Sen sijaan että historian opetusta kouluissa vähennetään, tulisi sitä lisätä. Kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa on entistäkin tärkeämpää ei vain oma historiansa osaaminen, vaan myös yhteen kasvavan maailman yhteisen menneisyyden hallinta. Työväentalomuseo ja koko Suomen uudistuva museoverkosto tekevät tärkeätä työtä ihmiset tuuliajolle jättävän menneisyyden unohtamisen yhtenä vastavoimana.
20.6. 2017
