Venäjä Napoleonin kukistajana
Useimpien aihetta ylipäätään miettineiden käsitykset Napoleonin Venäjän-retkestä ovat paljolti Leo Tolstoin monumentaalisen Sota ja rauha teoksen värittämiä. Dominic Lievenin perusteellinen historianteos Napoleonin sodista ja Venäjän roolista Napoleonin kukistajana on paljolti kirjoitettu näille ihmisille. Se on tarkoitettu korjaamaan Tolstoin maalaamaa fatalistista kuvaa heikosta, mutta maantieteen ja sääolojen suojaamasta Venäjästä, joka oli liian iso pala Napoleoninkin nieltäväksi. Lieven haluaa osoittaa, että Venäjän menestys oli tsaari Aleksanteri I:n ja sotapäällikkönä ylimainostetun Napoleonin rinnalla aliarvioitujen Venäjän kenraalien osaamisen, mutta myös keisarikunnan talonpoikaisarmeijan sitkeyden tuottama tulos.
Koska en ole vielä Sotaa ja rauhaa lukenut (jos tämän tässä nyt uskaltaa tunnustaa) minun ei tarvinnut tarttua kirjaan siitä seuranneiden ennakkokäsitysten vallassa. Laiminlyöntiini on varmaan vaikuttanut sekin, että en sotakirjallisuuteen sen enempää kaunokirjallisuuden kuin sotahistoriankaan osalta ole koskaan tuntenut viehätystä – toki Tuntemattoman sotilaan ansiot tunnustaen. Sodan mielettömyyden ymmärtämiseen en tarvitse lisää raakoja sotakuvauksia, sotaa ihannoivat kuvottavat kuvaukset kierrän kaukaa ja taistelujen yksityiskohtiin paneutuvia ja spekulaatioita viljeleviä sotahistorioita pidän etupäässä tylsinä.
Lievenin kirjan luin kuitenkin suurella mielenkiinnolla. Toki siinäkin on paljon taistelukuvauksia, mutta enemmän kuitenkin Venäjän yhteiskunnan ja sen sodankäyntikyvyn edellytysten kuvausta ja arviointia. Vanha sanonta on, että armeija marssii vatsallaan, mutta harvassa sotakuvauksessa on näin tarkoin käsitelty suuren ja kaukana kotiseudultaan taistelevan armeijan aseistamista, vaatettamista ja muonittamista, missä Venäjä Lievenin vakuuttavasti maalaaman kuvan perusteella onnistui erinomaisesti. Myös sodan diplomatia vaihtelevine liittolaisuuksineen ja vaihtoehtoisine toimintalinjoineen tulee perusteellisesti käsitellyksi.
Näkökulma on kuitenkin kiinteästi Venäjässä ja sen johdon ja armeijan toimissa. Napoleonin sotien aikaisen maailman ymmärtämisen ja hahmottamisen kannalta olisi sodan muidenkin osapuolten toimet virheineen ja onnistumisineen ja niihin vaikuttavine tekijöineen käytävä samalla tarkkuudella lävitse. Tämä ei ole moite Lievenille, joka on perustellusti halunnut tarkastella läntisessä historiankirjoituksessa vähiten käsitellyn osapuolen eli Venäjän sodankäyntiä. Hän ei myöskään ole halunnut rajoittaa tarkastelua vain eniten huomiota saaneeseen Napoleonin katastrofaalisesti päättyneeseen Venäjän retkeen, vaan jatkaa sitä myös Napoleonin lopulliseen tappioon asti, jossa Venäjän ratkaiseva rooli on usein aliarvioitu. Historiankirjoituksen valtavirran kuvaa ei juurikaan ole tasapainottanut venäläinen historiankirjoitus sen enempää tsaarin ajalta kuin kommunismin kaudeltakaan.
Joku voi olla sitä mieltä että Lievenin kuva Venäjän sodanjohdosta ja armeijasta vaikuttaa liiankin ruusunhohteiselta. Jos näin on niin se ei ainakaan johdu venäläisnationalismista, siksi kosmopoliittinen Venäjän armeijan kenraalikunta taustaltaan tuolloin oli. Kirjassa esiintyy myös nykyisen brittiprofessori Lievenin liivinmaalaisia esi-isiä erilaisissa Venäjän johtotehtävissä.
Helmikuu 2017
