Jukka Rislakki, Kananlihalla. Vakoilukertomuksia, Arktinen Banaani, 255 s., Viljandi 2016

Rislakki

Vakoilukertomuksia vapaalla kädellä

Jukka Rislakki ei itse – ainakaan oman kertomansa mukaan, pakollinen varauma agenttimaailmasta puhuttaessa, vaikka minulla ei ole syytä epäillä muutakaan – ole koskaan toiminut vakoilutehtävissä, mutta on kirjoittanut useita ansiokkaita tietokirjoja vakoilusta. Tätä tiedustelumaailmasta kertynyttä tietoa hän on käyttänyt tässä kolmesta eri kertomuksesta koostuvassa ensimmäisessä kaunokirjallisessa teoksessaan.

Vaikka kirjan muoto on novellikokoelma niin ennemmin sen kuitenkin sijoittaisi asiaproosan genreen. Kirjassa on myös loppuluku, jossa Rislakki käy läpi mikä kussakin kertomuksessa perustuu faktoihin. Kahden ensimmäisen kertomuksen osalta osuus on niin suuri, että eri tapauksista yhteen liittämällä kootut tarinat olisi voitu esittää tietokirjanakin. Kolmas, kuvitteelliseen Neuvosto-Suomeen sijoitettu kertomus on tietenkin puhtaammin mielikuvitustuotetta, mutta pyritty kirjoittamaan niin todentuntuisesti kuin mahdollista, myös todellisia henkilöitä kertomukseen sijoittaen. Minäkin olen päässyt mukaan ”jääräpäänä joka halusi elvyttää vuonna viisikymmentäkaksi kommunistipuolueeseen pakkoliitetyn Sdp:n”.

Rislakki on tarkka kuvaamiensa aikakausien faktojen suhteen. Edes kaltaiseni pedantti historianharrastaja ei pystynyt löytämään kuin pari mitätöntä pikkuvirhettä. Teksti on sujuvaa, mutta henkilökuvausten suhteen sen verran pinnallista ja ponnetonta, että jää pohtimaan, eikö materiaalin olisi paremminkin voinut käyttää ihan aidossa tietokirjassa.

Kiitettävää on, että Rislakki on halunnut kirjoittaa aiheesta ilman agenttikirjallisuutta täyttäviä ampumisia, puukotuksia, takaa-ajoja ja räjähdyksiä. Sellaisia toki esiintyy aidossa vakoilumaailmassa, vaikka työ suurelta osin on arkista ja lopulta aika tylsääkin ahertamista. Bond-kirjallisuudesta tutut superseikkailu-elementit eivät suinkaan ole tarpeen sille, että tarinoihin saadaan luotua kutkuttavaa jännitystä. Ylilyövät paukkuefektit voivat päinvastoin muuttua tahattomaksi huumoriksi. Rislakin näistä tarinoista voisi rakentaa hyvinkin kiinnostavia ja jännittäviä kertomuksia. Tätä mahdollisuutta Rislakki ei kuitenkaan käytä vaan päättää kaksi kolmesta kertomuksestaan juuri sellaiseen kohtaan, jossa lukijan mielenkiinto on herännyt kysymään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tammikuu 2017