Ministeri tunnelmoi
Iiro Viinasen valtiovarainministerikautta 90-luvun alussa käsitelleet päiväkirjamerkinnät ilmestyivät viime vuonna samoihin aikoihin kuin omat päiväkirjani samoilta vuosilta. Olen vasta nyt ehtinyt Viinasen merkintöihin tutustumaan ja myös tekemään vertailuja omiin saman ajanjakson merkintöihini. Viinasen kirja eroaa jo siinä, että siinä on ilmeisen autenttisen päiväkirja-aineiston ohella myös erikseen kirjoitettuja yhteenvetomaisia artikkeleita.
Katsoin heti tarkoin ne muutamat kohdat, joissa minut oli merkitty Viinasen muistiinpanoihin ja vertailin omiini. Siinä missä Viinasen mukaan en ole neuvotteluissa yhtenä demariedustajana ollut ”rakentava” ja seuraavassa neuvottelussa mukana ”enemmänkin kyräillessä” kertomatta mistä on ollut kyse, olen omissa muistiinpanoissani käynyt läpi yksityiskohtaisesti mikä Viinasen pankkitukilakiesityksessä on mättänyt. Tällä en tahdo tietenkään sanoa, että ero olisi siinä, että Viinanen keskittyy tunnelmointiin ja henkilöihin ja minä asiaan, subjektiivinen tuntojen kirjaus on ollut ihan sama molemmilla, vaikka minulla on ehkä ollut ministerikiireiden vaivaamaa Viinasta paremmin aikaa laittaa asioihin liittyviä yksityiskohtiakin ylös.
Selvää on, että aika Ahon hallituksen valtiovarainministerinä pankkikriiseineen talouden ollessa kuilun partaalla ja työttömyyden noustessa yli kahteenkymmeneen prosenttiin on ollut todella raskasta. Viinanen kirjaa useissa kohdin väsymyksensä ja myös sen, mikä on ollut hänelle ilmeinen palautumiskeino eli osallistuminen eri puolilla Suomea ja Eurooppaa metsästysretkiin, joilla hirvet, peurat, villisiat, fasaanit ja pienemmät siivekkäät ovat saaneet kyytiä. Viinanen, jonka esiintymistyyli oli julkisuudessakin suorasukaista, tekee päiväkirjamerkinnöissään vielä murhaavampia arvioita kollegoistaan.
Henkilöt, jotka saavat eniten kielteisiä arvioita ja välillä todella murhaavia arvosteluja osakseen ovat järjestyksessä Pertti Salolainen, Ilkka Kanerva, Raimo Ilaskivi ja Mauri Pekkarinen, kolme ensin mainittua Viinasen omia puoluetovereita. Arvostetuimmassa päässä ovat puolestaan Paavo Lipponen, Ole Norrback, Sauli Niinistö ja Elisabeth Rehn, joista vain Niinistö on Viinasen puoluetoveri. Hallituskauden loppua kohden yhteisymmärrys pääministeri Esko Ahon kanssa alkaa myös vähitellen rapistua niin, että jo melkein vuosi ennen vuoden 1995 vaaleja Viinanen on lähes avoimesti valmistautumassa kepun oppositioon jättävään sinipunayhteistyöhön demareiden kanssa. Eri puolilta ja myös nimeämättä jääviltä demareilta tulee hyvissä ajoin viestejä siitä, että Viinasen halutaan jatkavan myös sinipunan valtiovarainministerinä.
Epäily tai itsekriittisyys loistaa merkinnöissä poissaolollaan. Lähemmäksi tätä päästään Viinasen 50-vuotispäivien jälkiselvittelyissä, kun naiset nostivat suuren kohun siitä, ettei päivänsankarin kansalaispäivällisille ollut kelpuutettu ainuttakaan naista. Yksi loukkaantuneista oli Suomen Pankin Sirkka Hämäläinen, joka ”aidosti hurjana” läksyttää Viinasta. Tästä Viinanen: ”En aluksi ottanut moitteita tosissaan, mutta olisi pitänyt.” Kun vielä vaimo kotona jatkoi kritiikkiä joutuu Viinanen kirjaamaan: ”Tulipa aika kolaus, joka kyllä osui”.
Tämäkin päiväkirja on sekä kirjoitustavaltaan että käsiteltävien asioiden osalta lähes korvaamattoman arvokas lähde politiikan ja historian tutkimukselle.
Syyskuu 2015
