kysyttiin keskiviikkona yliopiston kansainvälisen velkaseminaarin panelisteilta.
Se riippuu olosuhteista. Kaikki tunnemme sanonnan, että jos olet velkaa pankille 100 000, sinulla on ongelma, mutta jos olet velkaa sata miljoonaa, niin pankillasi on ongelma. Tämä kannattaa pitää mielessä vaikka yksityisen ja valtion velan rinnastaminen onkin harhaanjohtavaa.
Moderni talous perustuu velanotolle kuten mikä tahansa rahatalous. Velka on kuin happi, joka pitää ihmiskunnan hengissä. Päinvastoin kuin happi liika velka voi kuitenkin olla kohtalokasta. Lainananto ja -otto ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa. On helppoa tuomita holtiton velkaantuminen mutta yhtä lailla tuomittavaa on holtiton luotonanto, josta riskilainoittajien tulisi myös kantaa itse kaikki seuraamukset.
Kautta aikojen valtiot ovat kerryttäneet kestämättömiä velkataakkoja, joita on täytynyt uudelleen järjestellä tai mitätöidä. Yksi mielenkiintoinen esimerkki tämän päivän kontekstissa on ns. Lontoon Sopimus vuodelta 1953. Sen puitteissa Länsi-Saksa sai noin puolet toisen maailmansodan jälkeisistä veloistaan anteeksi lainoittajiltaan, joihin lukeutui mm. Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Kreikka. Sopimus oli olennainen Länsi-Saksan jälleenrakennuksen mahdollistaja.
Nykyisellään on olemassa useita eri tahoja, joiden puitteissa voidaan järjestellä valtioiden velkoja. On olemassa ns. Pariisin klubi julkisten kahdenvälisten velkojen järjestelyä varten. Lisäksi on ns. Lontoon klubi, jonka puitteissa voidaan neuvotella kaupallisten lainojen uudelleen järjestelystä. Köyhimpiä maita varten on olemassa kansainväliset velkahelpotusaloitteet HIPC (Highly Indebted Poor Countries) ja MDRI (Multilateral Debt Relief initiative).
Huolimatta näistä eri mekanismeista valtiot voivat yhä ajautua maksukyvyttömyyteen, jonka selvittäminen on vaikeaa ja sekavaa. Ongelmana on, että ei ole itsenäistä kansainvälistä velkojensovittelumekanismia, joka määrittäisi säännöt velkojen järjestelmälliselle saneeraukselle ja jossa velkojat ja velalliset olisivat tasa-arvoisessa asemassa. YK:n syyskuinen resoluutio 68/304 “Towards the establishment of a multilateral legal framework for sovereign debt restructuring” avaa oven tällaisen mekanismin luomiselle.
Eurokriisin puhjettua ensin Kreikassa vuonna 2010 olisi velkojen uudelleenjärjestely ollut oikea tapa hoitaa asia. Tämä torjuttiin ennen kaikkea siksi, että haluttiin ensin pelastaa saksalaiset ja ranskalaiset pankit, joilla oli kriisin puhjetessa kymmenien miljardien Kreikka-saatavat. Sekään ei olisi ollut helppo tie, mutta nyt Kreikan talouden edelleen horjuessa leikkauspolitiikan paisuttaman velkataakan alla on vain vielä huonompia vaihtoehtoja tarjolla.
Nähtäväksi jää ovatko sittemmin päätetyt uudet välineet kuten Euroopan vakausmekanismi riittäviä ehkäisemään uusia kriisejä tai edes antamaan paremmat mahdollisuudet niiden kestävään selvittämiseen. Kysymys on myös siitä, millaisilla säännöillä velkaantumista käsitellään. Säännöt ovat tarpeen mutta niiden pitäisi olla järkeviä ja järkevästi sovellettuja. EU:n rahaliiton säännöt velkaantumis- ja alijäämärajoineen ovat ikävä kyllä mielivaltaisia pikemmin kuin älykkäitä ja niiden mekaaninen soveltaminen voi aiheuttaa suurta vahinkoa reaalitaloudelle.
Suomen velkaantuminen ei anna minkäänlaista pohjaa pelotella sillä, että meitäkin uhkaisi Kreikan tie. Enemmän kuin Suomen valtion velasta tai alijäämästä tulee meidän olla huolissamme EU:n velkaantumisrajoista ja niiden mekaanisesta soveltamisesta, joka johtaisi vain työttömyyden nousuun ja talouskasvun leikkaantumiseen.
15.4. 2015
