Työväenliike syntyi luokkayhteiskunnassa, jonka kumoamisen se otti tavoitteekseen. Kommunisteille kumoaminen tarkoitti proletariaatin diktatuuria, sosialidemokraateille luokkaerojen tasoittamista ja asteittaista hävittämistä. Suunnannäyttäjänä tässä oli pohjoismaiden sosialidemokratia, jonka tavoitteeksi Ruotsissa jo 20-luvulla otettiin ’kansankoti’. Se tarkoitti sitä, että sosiaalipolitiikka yhteiskunnallisine palveluineen ja tulonsiirtoineen kattoi koko väestön yhtäläisen perustein, eikä siis ollut enää vain tarveharkintaista köyhäinhoitoa.
Pohjoismainen hyvinvointivaltion malli on ollut menestyksekäs ja pitänyt jatkuvasti kaikki pohjoismaat erilaisten kauneuskilpailujen ja menestysvertailujen kärkikymmenikössä tai lähellä sitä. Mutta sitä, että näin olisi aina myös tulevaisuudessa, ei voi ottaa annettuna.
Tosiasia on, että luokkayhteiskunta, jonka parhaimmillaan kuvittelimme hävittäneemme, on hiipimässä takaisin. Kun Suomessa tuloerot vielä vuonna 1966, jolloin hyvinvointivaltion rakentaminen pääsi alkuun, jättivät lähes 20 prosenttia väestöstä köyhyysrajan alle, niin vuoteen 1991 mennessä köyhyysaste oli pudonnut jo 6 prosenttiin. Sen jälkeen tuloerojen kasvu on kuitenkin nostanut myös köyhyysasteen 13 prosenttiin.
Vielä selvemmin kielteisen käänteen huomaa alakohtaisessa tarkastelussa. Kansanterveyslaki tuli voimaan vuonna 1972 ja sen seurauksena väestöryhmien terveyserot tasaantuivat. Tänään tilanne on kuitenkin se, että alimpaan tuloviidennekseen kuuluva mies kuolee 12 vuotta aiemmin kuin rikas, kun 20 vuotta sitten ero oli vielä vähän päälle seitsemän vuotta.
Terveyserojen kasvu johtuu paljolti yleisestä epätasa-arvoisuuden lisääntymisestä ja tuloerojen kasvusta. Pienituloisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä ovat tunnetusti kapeampia kuin parempiosaisten. Muutokset terveyspalvelujen järjestämisessä ja saatavuudessa vaikuttavat samansuuntaisesti.
Kansanterveyslaki takaa edelleen kaikille oikeuden hoitoon ja lääkkeisiin. Tiedämme kuitenkin hyvin, että ennen kuin tähän yleensä vielä laadukkaaseen hoitoon pääsee, on se kiirettömissä tapauksissa usein sietämättömien jonotusaikojen takana. Lääkkeeksi niille, joilla siihen on varaa, on otettu yksityinen terveydenhuolto, joka verovaroin laajentuu ja laajentaa luokkapohjaista terveydenhuollon kahtiajakoa terveyserojen kasvussa näkyvin seurauksin.
Eriarvoisuuden kasvun ja tapahtuneen kehityksen voi tiivistää toteamukseen, että luokkayhteiskunta tekee paluutaan. Kyse ei kuitenkaan ole paluusta siihen luokkayhteiskuntaan, joka aikoinaan nostatti työväenliikkeen, vaan sen uuteen 2.0 versioon. Tällaisessa versiossa harva tuloerojen kasvusta huolimatta elää aivan absoluuttisessa köyhyydessä. Globalisoituvassa maailmassa teollisuusmaat ovat itse asiassa kyenneet toistaiseksi suurelta osin ulkoistamaan pohjattoman kurjuuden kansalliseen yhteisöön kuulumattomaksi katsotuille ryhmille, kuten nyt Suomeen tulleille romanikerjäläisille. Mutta myös oman maan heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ovat osattomia. Eräällä tavoin julmin osattomuuden muoto tänään seuraa siitä, että kun siinä asemassa olevilla oli aikaisemmin tunne kuulumisesta työväenluokkaan ja luottamus parempaa tulevaisuutta lupaavaan työväenliikkeeseen, ei tästä enää ole kuin rippeet jäljellä.
Kohta puolet suomalaisista ei puolueiden kannatusta mittaavissa kyselyissä osaa tai halua nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosaltaan nämä ihmiset ovat köyhiä, usein yksinhuoltajia tai yksinäisiä, heikosti koulutettuja ja eri syistä työelämän ulkopuolelle jääneitä; yhä useampi myös terveysongelmista kärsivä. Poliittista kilpailua hallitsee kilpailu kuvitellun, keskiluokaksi mielletyn pienen mutta aktiiviseksi uskotun liikkuvan äänestäjäjoukon äänistä tavalla, joka edelleen lisää vieraantumista kaikista vanhoista puolueista.
Neljä vuotta sitten eduskuntavaaleissa nostin keskeiseksi teemaksi juuri sen, miten luokkayhteiskunta tekee paluuta. Noiden vaalien jälkeen perustettiin alun perin kuuden, nyt neljän puolueen hallitus jota, ei pidä yhdessä mikään ideologinen liima, vaan pitkän ja vaikean prosessin tuloksena laadittu yksityiskohtainen hallitusohjelma, johon SDP:n vaatimuksesta kirjattiin myös eriarvoisuuden vähentäminen keskeiseksi tavoitteeksi.
Hallitusyhteistyön alku perusturvan jälkeenjääneisyyden korjaamisineen oli lupaava. Kokonaisuudessaan olemme myös halunneet pitää huolen siitä, että keskeiset vero- ja muut talouspoliittiset ratkaisut ovat olleet tuloeroja tasoittavia. Tässä olemme tilastojen mukaan myös onnistuneet, mutta on selvää että valtaosa suomalaisesti ei pidä tätä läheskään tyydyttävänä saavutuksena, mistä meidän sosialidemokraatteina on oltava täysin samaa mieltä.
Ja nyt viimeisen vuoden ajan on yhä selvemmin näkynyt, miten talousnäkymien synkistyessä kasvavat oikeistolaiset paineet ns. taloudellisten realiteettien nimessä uusiin eriarvoistaviin ja tuloeroja lisääviin ratkaisuihin. Tässä suhteessa olemme jälleen kerran menossa ratkaiseviin linjavaaleihin.
23.11. 2014
