Kaiken näinä päivinä tapahtuvan uuden historian tekemisen lomassa minulla oli torstaina tilaisuus olla myös keskustelemassa historian ja politiikan suhteesta kahden tuoreen, Suomen sodanaikaisia valintoja käsittelleen tutkimuksen tekijäin Markku Jokisipilän ja Pekka Visurin kanssa.
Suomessa historiankirjoituksella on ollut erityisen tärkeä rooli kansallisen identiteetin rakentamisessa ja ylläpitämisessä. Kun Suomea 1800-luvun lopulla uhkasivat panslavistien pyrkimykset venäläistää maamme ja tehdä sen autonomiasta loppu, olivat historioitsijat kansallisen puolustuksemme eturintamassa alkaen siitä, että heidän tehtävänsä oli osoittaa miten keisari Aleksanteri I oli ”kohottanut Suomen kansakuntien joukkoon” Porvoossa 1809 ja sitoutunut kunnioittamaan Suomen autonomiaa ja perustuslaillisia oikeuksia.
Käsitys Suomesta valmiina valtiona kanonisointiin jo varhain horjumattomaksi totuudeksi, niin että jopa J.V. Snellmania ojennettiin siitä, miten hän varomattomasti oli v. 1861 kirjoittanut kuinka Suomi ei ollut valtio vielä v. 1809 mutta oli sellaiseksi sittemmin kehittynyt, eikä hän tätä rikettä enää toistanut. Suomi valtiona projisoitiin sittemmin vielä vanhempaa historiaan, kun Suomessa otettiin käyttöön sellainen täysin epähistoriallinen käsite kuin ”Ruotsi-Suomi” suurvaltana. Vasta meidän aikanamme on ollut mahdollista myöntää, että venäläisilläkin oli myös asia-argumentteja kyseenalaistaessaan joitain suomalaisten käyttämiä historiallisia ja oikeudellisia väittämiä Suomen autonomiasta.
Sotienvälisenä aikana historioitsijoita tarvittiin edelleen kansallismielisen politiikan oppimestareina ja monet heistä antoivat tiedemiesmaineensa myös Suur-Suomi uskomusten tueksi. Sodan jälkeen he markkinoivat teesiä Suomen erillissodasta ja Suomesta tahdottomana ajopuuna maailmantapahtumien vuolaassa virrassa. Uusi tutkijapolvi on kuitenkin jo kauan sitten upottanut tämän ns. ajopuuteorian, mutta Suomen toiminta ja valinnat toisessa maailmansodassa ovat edelleen herkkä ja arka asia kuten suomalaisreaktiot ruotsalaisen toimittajan Henrik Arnstadin kirjoituksissa esitettyyn kuvaan Suomesta Natsi-Saksan de facto -liittolaisena kertovat. Myös Jokisipilän työ saksalaismielisyydestä Suomessa on nostattanut tunteita.
Vaikka faktojen osalta se, miten Suomi jatkosotaan ryhtyi, on jo Mauno Jokipiin yli 25 sitten ilmestyneen teoksen jälkeen faktojen osalta enempi vähempi loppuunkäsitelty, löytyy tulkinnoista edelleen eriäviä käsityksiä. Näin on ja tulee olemaan, sillä se aika ja tilanne jossa keskustelua käydään vaikuttaa aina vääjäämättömästi tulkintoihin. Ajatelkaamme vaikka sitä, miten sodanaikaisten valintojen puolustajat ovat kylmän sodan päättymisen jälkeen saaneet enemmän uskottavuutta ja ainakin pontta näkemyksilleen sen jälkeen, kun voidaan todeta, että vaikka meillä oli väärä liittolainen (Hitler ja natsismi) niin vihollinen (Stalin ja bolshevismi) kuitenkin oli oikea.
Kylmän sodan vuosina Suomessa nostettiin Lenin Suomen itsenäisyyden kummisedäksi. Tällainen tulkinta ei välttämättä ollut vain selkärangatonta suomettumista, vaan esim. presidentti Kekkosen käyttämänä ennaltaehkäisevä veto mahdollisia Kremlissä uusiutuvia Suomen itsenäisyyden kyseenalaistavia pyrkimyksiä vastaan. Kylmän sodan päätyttyä vauhtia on saanut uusi , revisionistisempi historiankirjoitus, joka on ottanut Kekkosen roolin ja suomettumisilmiöt kriittiseen tarkasteluun ja äärimmillään antanut sille nimikkeen rähmälläänolo. Tätä on syytä pitää tervetulleena avautumisena, vaikkei kaikkiin jyrkimpiin tulkintoihin yhtyisikään.
Historian ja sen tulkintojen käyttö − ja väärinkäyttö − politiikan välineenä ei ole mitenkään poikkeuksellista, vaan päinvastoin tavanomaista. Väärinkäyttö ja ennakkoluulojen, yksinkertaistuksien ja vääristelyjen levittäminen onnistuu sitä helpommin, mitä vähemmän historiaa tunnetaan ja harrastetaan. Erityisen haastavaa tämä on silloin, kun käsitellään oman kansakunnan vaikeita ja vähemmän kunniallisia vaiheita. Parhaan esimerkin valmiudesta tarttua, avata ja ottaa opiksi vaikeistakin asioista tarjovat Saksa ja Etelä-Afrikka. Saksa on rohkaiseva esimerkki siitä, miten kansankuntien tulee kyetä avoimesti ja rehellisesti käsittelemään menneisyytensä vaikeita ja vähemmän ylentäviä vaiheita. Sitä kuvaamaan on kehitetty oma käsitekin, vergangenheitsbewältigung. Mielenkiintoista on, että suomen kieli on niitä harvoja kieliä, johon käsite on mahdollista osuvasti kääntää yhdellä sanalla: menneisyydenhallinta.
Monissa muissa maissa tilintekoa oman maan vähemmän kunniakkaiden vaiheiden kanssa on suorastaan vältelty. Venäjä tulee tietysti ensimmäisinä mieleen, mutta eivät länsimaiset demokratiatkaan, Yhdysvallat tai entiset siirtomaavallat Iso-Britannia tai Ranska, ole kyenneet kaikkia esim. siirtomaasotiinsa liittyviä vaiheita ja kansanmurhaa lähentyneitä tekojaan avoimesti käsittelemään. Revisionistiset ja kriittiset historioitsijat eivät kuitenkaan enää näissä maissa kohtaa samankaltaisia esteitä ja jopa uhkia kuin tällaiset historioitsijat Venäjällä vieläkin voivat kohdata. Venäjä onkin surullisin ja potentiaalisesti myös huolestuttavin esimerkki historiansa kieltämisestä. Todettakoon kuitenkin, että vaikka tässä mainitut maat ovat isoja, ei pienemmillä ole aihetta tuntea erityistä moraalista ylemmyyttä siksi, että ne muita rehellisemmin olisivat käsitelleet menneisyyttään.
Menneisyydenhallinta ei kuitenkaan voi olla viranomaistoimintaa tai poliitikkovetoista. Politiikan tehtävänä on luoda historiantutkimukselle ja sitä koskevalle keskustelulle vapaat puitteet mm. turvaamalla arkistolähteiden avoimuus ja tutkimuksen resursointi. Sen sijaan lakien säätäminen historiallisista totuuksista ja epätotuuksista ei tähän kuulu. Vaikka holokaustin kieltäminen on lähes poikkeuksetta ilmaus antisemitismistä ja se liittyy yleensä rasistiseen ja fasistiseen ideologiaan ja toimintaan, ei se kuitenkaan perustele erillistä tämän historiallisen tapahtuman kieltämisen kriminalisoivaa lainsäädäntöä. Muut lait ovat riittäviä puuttumaan rasistiseen kiihotukseen ja muuhun ihmisarvoa loukkaavaan toimintaan. Vaikka onkin syytä paheksua nyky-Turkin haluttomuutta avoimesti myöntää ottomaanivallan aikana armenialaisiin kohdistuneet kansanmurhan kaltaiset veriteot v. 1915, ei asiaa lainkaan auta se, että muualla hyväksyttäisiin Ranskan kansalliskokouksen tavoin tämän kieltämisen kriminalisoivaa lainsäädäntöä.
15.3. 2014
