Vakoilemista on joskus sanottu maailman toiseksi vanhinmaksi ammatiksi. Ikää lienee mahdotonta todentaa, mutta se näyttää varmalta, ettei ammattikunta ole ainakaan kuihtumassa pois. Vakoilu, eli bruutalimmin ilmaistuna urkinta tai hienommin sanottuna tietojen hankinta, on toimintaa, jota kaikki valtiot resurssiensa ja teknisten kykyjensä puitteissa harjoittavat. Kun sitä harjoitetaan oletettua vihollista vastaan oman maan turvallisuuden nimissä, sen harjoittajat saavat sädekehän, mutta omaan maahan kohdistettu vakoilu tuomitaan jyrkästi, etenkin jos siihen syyllistyy vielä oman maan kansalainen vieraan palveluksessa.Vakoilun juridisen ja moraalisen arvioinnin ja määrittelyn suhteen liikutaan aina harmaalla vyöhykkeellä. Lisää harmaan sävyjä tuovat tilanteet, joissa vakoilun kohteena ovat oman maan kansalaiset. Sitäkin tekevät kaikki valtiot vaihtelevissa määrin. Sekin tapahtuu aina turvallisuuden nimissä, vaikka aina ei ole selvää kohdistuuko uhka valtion todelliseen turvallisuuteen vai kenties vain epädemokraattisen valtion johdon asemaan. Tämä ambivalenssi on elättänyt kokonaista agenttikirjallisuuden genreä, jossa oikean ja väärän tai ystävän ja vihollisen erottaminen on vaikeata. Tämä ei suinkaan ole johdatusta siihen, että tähän kaikkeen tulisi vain tyytyä ja alistua. Digitaaliajan uuden tietotekniikan kehitys ja sen urkintakäytöstä viime viikkoina julkisuuteen saadut tiedot ovat päinvastoin korostaneet tarvetta ryhtyä tehokkaisiin toimiin sekä yksityiseen että valtiolliseen tietosuojaan kohdistuvien loukkausten estämiseksi. Se on kaikkea muuta kuin helppoa sekä tekniikan, juridiikan että moraalin kannalta.Se edellyttää mm. tiukkkaa kansainvälistä normistoa, sen täytäntöönpanoa ja valvontaa sekä jonkinlaista sanktiosäännöstöä. Valmiita malleja ei ole ja siksi on tarpeen nostaa kaikki tähän liittyvät asiat ja kysymykset mahdollisimman avoimeen keskusteluun ja harkintaan, sekä kansallisella että kansainvälisen yhteistyön tasolla.1.7. 2013
1.7.2013
