Viikonvaihteessa 89-vuotiaana kuolleen ministeri Max Jakobsonin muistotilaisuus järjestettiin tänään säätytalolla.
Puheessani nostin aluksi esiin Jakobsonin merkityksen historian ja kansainvälisen politiikan huippuanalyytikkona. Hänen jo vuonna 1955 ilmestynyt kirjansa Diplomaattien talvisota on edelleen kestävä ja Suomen sodanaikaisten kohtaloiden ymmärtämisessä välttämätön alansa klassikkoteos, joka yksittäisistä historiankirjoista on ollut itselleni merkittävin johdattaja historian tutkimukseen. Jakobsonin laaja myöhempi tuotanto on vain vahvistanut hänen asemaansa historian ja kansainvälisen politiikan huippuanalysoijana.
Toimittajana ja kirjeenvaihtajana uransa aloittaneesta Max Jakobsonista olisi voinut tulla samankaltainen vaikuttaja kuin Walter Lippman, lehtimies joka toimimatta päivääkään julkisessa virassa saattoi kirjoituksillaan ja teoksillaan olla mittaamattoman tärkeä vaikuttaja maansa ulkopolitiikassa.
Jakobsonista tuli kuitenkin paitsi kirjoittaja, myös Henry Kissingerin kaltainen tekijä ja osallistuja. Muulla tavoin Jakobsonia kiistanalaiseen amerikkalaiseen vertaamatta tarkoitan sitä, että molemmat ovat olleet paitsi loistavia kirjoittajia ja analyytikkoja, myös politiikan toteuttajia ensisijaisesti presidenttiensä neuvonantajina.
Max Jakobsonin vuosikymmeniin sijoittuu koko nykyisen Suomen lähihistorian olennaisin narratiivi, tarina sodan runtelemasta kansakunnasta, joka monien vaikeuksien kautta selvisi itse asiassa voittajana.
Hyvän diplomaatin perusominaisuuksiin kuuluu paitsi omien intressien selkeä hahmottaminen myös paneutuminen toisen osapuolen pyrkimyksiin ja käsitykseen todellisuudesta, vaikka tuota käsitystä ei aina voikaan hyväksyä. Diplomatiassa saavutetaan vain ani harvoin ratkaisuja, joissa toinen osapuoli saa 100 prosenttia ja toinen ei mitään. Olennaista on yhteisen alueen löytyminen, vaikka se saattaakin olla tuskallisten kompromissien takana. Tietyistä perusarvoista ei kuitenkaan voi tehdä kompromisseja, mistä Jakobson oli hyvin tarkka.
Kun Jakobsonin diplomaattirooli ajoittui 1960- ja 1970-luvuille, oli selvää, että hänen aktiviteettinsa ytimessä oli Suomen navigointi kylmän sodan maailman myrskyissä tavalla, joka vähin erin saisi uskottavuutta ja eri tahojen luottamusta. Uskottavuutta oli rakennettava joka ikinen päivä.
Asiallisten suhteiden kehittäminen Neuvostoliiton kanssa oli välttämätöntä, jotta Suomi kykeni asteittain integroitumaan meille luonteviin läntisiin kaupan ja taloudellisen yhteistyön rakenteisiin. Tavoitteena oli – tuon ajan kielikuvin – että Suomen puolueettomuuspolitiikasta muodostuisi koko Euroopan turvallisuuden kannalta myönteinen ja pysyvä ainesosa.
Tämän tavoitteen suhteen myös onnistuttiin varsin hyvin. Suomen politiikka ei ehkä voittanut kauneuskilpailuja, eikä se muutoinkaan oikein hyvin soveltunut oppikirjaesimerkiksi. Saman taisi jo Paasikivi todeta lausuessaan, ettei Suomen puolueettomuus hyvästi sopinut vakiintuneisiin raameihin.
Tämä ei aina tuntunut mukavalta, mutta sen kanssa kyettiin elämään. Monet suomalaiset ovat kuulleet Euroopan historiaa hyvintuntevien amerikkalaispoliitikkojen tai korkeiden virkamiesten toteavan, että kylmän sodan kaudella ”you got it perfect”.
Suomi hoiti vaikean asemansa vallan erinomaisesti, aiheuttamatta ongelmia, mutta pitämällä kiinni itsenäisyydestään, kansallisista eduistaan ja oikeusvaltion demokraattisesta arvopohjastaan.
Yksi Max Jakobsonin opetuksista on koskenut tervettä itsetuntoa mutta samalla myös nöyryyttä ja suhteellisuudentajua. Suomen nousu ja murros maatalousyhteiskunnasta teollisen yhteiskunnan kautta palveluyhteiskunnaksi ja edelleen tietoyhteiskunnaksi on tapahtunut historiallisessa katsannossa tavattoman nopeasti.
Max Jakobsonin perintö jatkuu hänen rikkaan ja luettavuudessaan vertaansa vailla olevan kirjallisen tuotantonsa muodossa. Hänen viimeinen teoksensa on Suomen aseman muutosta ja kehitystä kuvaava Kohtalonvuodet (2008), jonka osuva alaotsikko on ”Suomi nousi, taipui ja selvisi”.
15.3. 2013
